skip to Main Content
Elämää Nähnyt

Elämää nähnyt

Täytin kuukausi sitten lisää vuosia. Kumma kyllä, ikä on vain numero; tunnen itseni ihan virkeäksi ja työelämässä on vielä paljon annettavaa. Kun mieli on virkeä, jaksaa myös tehdä työtä. Siispä käyn avoimin mielin uusiin vuosiin, mitä on edessäpäin, enkä haikaile menneitä, vaikkakin ajoittain elämä laskee varjonsa ylle. Elämässä on ylä- ja alamäkeä, se kuuluu elämään. Niin elettykin elämä on tarjonnut ylä- ja alamäkiä. Hienoja aurinkoisia ja pilvisiä päiviä on takana ja kaikella todennäköisyydellä runsaasti myös edessä.

Yhtenä päivänä istuin parvekkeella korituolissa mietiskellen omaa äitiäni, millainen hän oli. Korituoli parvekkeellamme Singaporessa on minulle erityisen tärkeä pysähdyksen paikka. Se on paikka, jossa voi hiljentyä, kuunnella ja nollata päivän saldot mielestään. Korituolin kruunaa tietysti kuppi jaavalaista mokkaa ja itse tehty mangosmoothie.

Korituolissa silmiini piirtyi kuva äidistäni: vanhan naisen uurteiset kasvot, elämää nähneet, mutta silmät nauroivat. Äitini oli aktiivinen lähetyspiiriläinen, rukouksen ja lähetystyön ystävä. Oma äitini oli hyvin huumorintajuinen ja aina jokin jekku mielessä ja sen päälle iloinen virnistys. Äidistäni muistan erityisesti hymyilevät kasvot ja pilkkeen silmäkulmassa.

Oikein nurin

Äitini on kutonut elämänsä aikana eräätkin sukkaparit ja lapaset lähetysmyyjäisiin. Yleensä ne myytiin ensimmäisinä, koska äitini kädenjälki oli priimaa. Löysin vastikään kannettavalta kovalevyltä äitini kuvia, elämän uurteet kasvoillaan, hymy ja kujeileva virnistys. Äidille lähetystyö ja lapset olivat sydämen ykkösasia. Varsinkin lapsenlapsia hän odotti aina vierailulle. Lapsenlapset tulivat hänelle hyvin rakkaiksi. Äitini sai kutsun taivaan kotiin 20.4.2012, ja hautajaiset olivat 12.5.2012. Siitä on nyt kulunut yhdeksän vuotta.

Muistot kantavat

Muistan sen päivän, kun tyttäreni soitti minulle töihin: ”Äiti, oletko kuullut mummusta, milloin viimeksi?” Samaan hengenvetoon hän kertoi unestaan, jonka oli nähnyt. Unessa mummu saatettiin vanhainkodista kelluvaan bussilaivaan kaunista pitkää laituria pitkin, jonka molemmilla puolilla oli turkoosia vettä. Ovella oli vastassa kaksi miestä, jotka hymyilivät. Unessa oli selvää, että mummulla oli halu päästä taivaan kotiin eikä mummu pelännyt kuolemaa.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin isosiskoni soitti minulle ja kysyi, missä olen. Äiti oli hetki sitten nukkunut pois. Äidilläni oli aina huoli meistä lapsista ja lapsenlapsista, rukouksin hän kantoi meitä Jumalan puoleen. Meitä lapsia on kahdeksan, oikeastaan yhdeksän, koska pikkusiskoni Anne-Marja sai taivaskutsun ollessaan vasta 3,5-vuotias. Meitä jäi vielä kahdeksan. Tyttöjä kaksi, minä ja isosiskoni, sekä kuusi veljeä. Olen lapsikatraan kolmanneksi nuorin.

Äitini työskenteli vuosia Kouvolan seurakunnan hautausmaalla. Itsekin sain olla yhden kesän siellä kesätöissä ja pääsin ajelemaan traktorilla tiivistäen uusia nurmikenttiä. Äiti polki aina polkupyörällä töihin, satoi tai paistoi. Työmatkaa kertyi kymmenkunta kilometriä.

Lähetysnäky

Äitini oli uskollinen Herran palvelija. Hänen sydäntään lähellä olivat erityisesti rukous ja lähetystyö. Muistan, kun olin pieni lapsi, äiti rukoili palavasti isoveljieni puolesta, jotka maailma oli vienyt mennessään, ja kantoi heitä Jumalalle. Äitini rukoili myös, että jonkun lapsista ja lapsenlapsista Jumala kutsuisi lähetystyöhön, koska lähetystyö oli hänelle hyvin rakas ja tärkeä. Minä olin ainoa, joka lopulta lähti lähetystyöhön. Pikkuveljestäni tuli pappi.

Muistan, kun pikkusiskoni vielä eli ja hän rukoili: ”Jeesus, siunaa kaikkia lakanalapsia.” Pikkusiskoni ei osannut sanoa P-kirjainta, joten hän rukoili lakanalasten puolesta. Äiti opetti myös meidät lapset rukoilemaan, ja meillä kotona pidettiin pyhäkoulua ja myös tupaseuroja sekä telttakokouksia pihallamme.

Äidillä oli näky lähetystyöstä ja sydämen palo rukoukseen. Muistan, kun äitini vuodatti tuskansa Jumalan eteen isoveljistäni, jotka lähtivät eri suuntiin, kuka minnekin, eivätkä seuranneet äidin elämänohjeita. Usein äitini sanoikin: ”Ihan sydämestä ottaa” ja otti nitroja. Niin kova oli huoli ja sydämen kipu. Tuska oli kova lapsista ja lapsenlapsista, jotka olivat poikenneet pois kaidalta tieltä.

Lapsenlapset hän aina siunasi ihan kätten päälle panemisen kautta. Muistan, kun omat lapseni halusivat aina mummun siunattaviksi, heillä oli erityinen yhteys mummuun. Isovanhempien merkitys on selvinnyt minulle vuosia myöhemmin oman lapsenlapsen myötä.

Uskonratkaisu

Äitini oli tehnyt uskonratkaisunsa nuorena ja kysellyt elämänsä suuntaa. Muistan, kun hän vaikeina aikoina oli nähnyt näyn, jossa hän saapuu taivaaseen, jossa on helmiportit. Hän olisi niin halunnut elämän vaikeuksien painamana päästä täältä ajasta pois. Äidilleni sanottiin kuitenkin taivaan portilla, ettei ole vielä aika, sinulla on tehtävää.

Nyt kun itse aikuisena kipuillen rukoilen elämän vaikeuksien keskellä, mieleeni nousee Hilja Aaltosen runo, johon Jarmo Sormunen on tehnyt sävellyksen. Erityisesti elämässä ja lähetystyössä kuormat tuntuvat ajoittain liian raskailta kantaa. Taivaallinen isämme tietää ja tuntee meidät ihan läpikotaisin. Sananlaskut 16:19. Sinua siunaten.

Suuntana Jumalan Taivas

”Kysytkö palvelushintaa, kysytkö kuinka kannattaa?
Nousetko vastarintaan, jos et ajassa arvoa saa?
Riittääkö, että saat olla Jumalan vainiolla?

Mikä on tuonut sun tähän, mikä on vaikutin lähtöösi sun?
Riittääkö ajassa vähän, askeleet unohdetun?
Riittääkö riemuksi Jumalan tie, vaikka se itkuihin vie?

Suurta on kutsumusvyötä kantaa, suurta on hengessä palaa.
Armoa kaikkensa antaa, itkeä itkunsa salaa.
Kerran kerran taivaan kodissa kyynel kyynel on poissa.

Riemuiten astukaa työhön, varisee vaipuvat tähkäpäät.
Päivä jo painuvi yöhön, illan hämyssä vielä näät
korottaa kortta arasti hiljaa, korjata Jumalan viljaa.”

Sinne Taivaan riemuun oma äitini pääsi kauniina keväisenä päivänä 2012. Sinne me itse kukin kilvoittelemme, suuntana Jumalan Taivas.

Pin It on Pinterest

Back To Top
Haku