skip to Main Content
Lähetyspiirilapsesta Lähettäjäksi

Lähetyspiirilapsesta lähettäjäksi

Kirsti Mäkinen kevättalvisessä luonnossa.

Tekstin kirjoittaja Kirsti Mäkinen on medialähetyksen mielenkiintoiseen maailmaan hurahtanut eläkeläinen, entinen laboratoriohoitaja, sovellusasiantuntija.

Lähetystyö on ollut elämässäni mukana niin niin kauan kuin muistan. Kauemminkin, sillä jo vauvana minua on kuskattu vaunuissani hengellisiin tilaisuuksiin.  Ja mikäs oli kuskatessa, talvellakin, kun enoni oli tehnyt niihin jalakset, jotka lumisilla teillä luistivat mukavasti.

Tässä tarinassa kutsun sinut mukaani matkalle ”lähetyspiirilapsesta” lähetyksen yhteiseen pöytään ja siellä vielä tähän ”medialähetysloosiin”.

Ensimmäiset muistikuvani vievät jonnekin 1950-luvun puoliväliin Kihniöön Aseman – Mäkikylän lähetyspiiriin. Tervetuloa mukaan.

1.     Lähetyspiirilapsi

Ratavartija Gustafssonin pieni punainen talo seisoo lähellä Kihniön asemaa. Sen tupakeittiö on jälleen kerran täynnä väkeä, taitaapa joku istua kamarinkin puolella. On torstai-ilta ja siellä kokoontuu lähetyspiiri. Pihan puoleisen ikkunan edessä on pöytä. Se on katettu kahvittelua varten. Täällä saa hyvää tarjottavaa, tuoretta pullaa ja kakkua. Pöydässä on myös astia, johon itse kukin laittaa kahvirahan lähetykselle omantuntonsa mukaan. Gustafssonin Olga on pieni, sirkeäsilmäinen, eloisa nainen ja kova puhumaan. Pekka, se ratavartija, on suuri, mustatukkainen, harvasanainen, ”karhumainen”. He ovat lähetysihmisiä, vallankin Olgan puheesta tulee selvästi esiin, että lähetystyö on maailman tärkein asia. Naiset kutovat sukkia ja rasoja lähetysmyyjäisiin. Miehet, jota niitäkin on mukana, istuskelevat.

Ensin veisataan virsi:

”Suo Herra valtakuntas,
jo tulla ääriin maan.
Sun liekkis kaikkialla,
Sytytä palamaan.
Työvoimaa uutta kutsu,
Sun suureen elohos,
Ja kaikki kansat voita
Sun pyhäis joukkohon.”

Sitten rukoillaan. Sen jälkeen juodaan kahvia ja jutellaan vilkkaasti. Kun kahvit on juotu, alkaa varsinainen ohjelma. Jos kirkkoherra Numminen on tullut autollaan kirkonkylästä Tyyne-vaimonsa kanssa, niin hän pitää tietenkin puheen. Oikeastaan olisi mukavampi, jos kirkkoherra ei tulisi, sillä silloin aina luetaan Lähetyssanomista jännittäviä kertomuksia Ambomaalta ja muilta kaukaisilta lähetysmailta. Ne ovat näissä lähetyspiireissä pienen tytön mielestä parasta. Sitten, kun Pekka ostaa itselleen magnetofonin, sellaisen ison kaksikelaisen, kuuntelemme siitä seurapuheita. Ratavartijan ja hänen perheensä luontaisetuihin kuuluu näet ilmaiset matkat rautateillä. Niinpä Pekka ja Olga kiertelevät kesällä eripuolella Suomea erilaisilla hengellisillä juhlilla, joista Pekka nauhoittaa hyviä puheita magnetofoniinsa.

Lähetyspiirien pitopaikka vaihtelee. Kukin talo ottaa se vuorollaan, ja niin me lähdemme, koko perhe, isä, äiti, pikkuveli ja minä, milloin Gustafssonille milloin Hietaselle, Vähä-Peltomäkeen, Mäkelään, Nummelaan jne. jne. Ja joskus ne kaikki lähetyspiiriläiset tulevat meille. Silloin äiti leipoo pullaa ja kakkua ja keittää kahvit.

Ilta päättyy rukoukseen lähetystyöntekijöiden ja kaukaisten pakanoiden puolesta sekä iltavirteen. Sitten onkin aika laskea kahvirahat ja merkata ne tilikirjaan varustettuna pitopaikan emännän tai isännän omakätisellä kuittauksella. Joku toimittaa ne aikanaan kirkkoherran virastoon lähetettäväksi Suomen Lähetysseuralle.

Joka vuosi, itsenäisyyspäivänä, on myyjäiset. Ne pidetään huutokauppana, jossa Gustafssonin Pekka toimii meklarina. Siellä sitten kylän emännät ja isännät kilvan huutava kakkuja ja rasoja, sukkia, luutia ja saunavastoja ja Pekka kivututtaa hauskoilla jutuillaan hintoja korkeammalle. Sitä on pienen tytön jännä seurata! Huutamaan ei itse uskaltaudu, jospa isä tai äiti huutaisivat jotain!

Minulle on tilattu Lasten Kuvalehti. Sen päätoimittajan Ensio Lehtosen Mirja-tytär lähtee Ambomaalle lähetystyöntekijäksi ja kirjoittaa Lasten Kuvalehteen kertomuksia siitä, millaista siellä on. Niitä oli kiva kuunnella sängyssä, kun äiti niitä iltasaduksi minulle ja pikkuveljelle pienessä tupasessamme lukee.

Jotain kiehtovaa ja jännittävää siinä kaukaisessa Afrikassa ja siellä työskentelevien lähetyssaarnaajien elämässä oli, että silloinkin, kun olin oppikoululainen ja läksyjä oli paljon iltaisin tehtävänä, niin lähetyspiiriin vaan oli pakko päästä aina, kun se kokoontui.

2.     Risto – lähetysmies

Kuusitoistavuotias ammattikoululainen löytää Jyväskylän kaupunkiseurakunnasta seurakuntanuoret. Siellä otetaan uusi tulokas avosylin vastaan. Niinpä taitaa opiskelu jäädä toiselle sijalle uuden kaveripiirin ja yhteisten rientojen täyttäessä illat. Ei tainnut olla montakaan iltaa, jolloin meillä ei olisi ollut jotain ohjelmaa. Oli lentopalloa, raamattu- ja rukouspiiriä ja kitarakuoromme lauluharjoituksia. Lauantaisin oli nuorten ilta, joihin jaoimme kutsuja kadulla. Kutsummekin itseämme: Jyväskylän kaupunkiseurakunnan Katulähetysnuoret. Sunnuntaisin istuimme Jumalanpalveluksessa vakiopaikoillamme kaupungin kirkon urkuparven alla.

Tuli kesä 1966. Nuorten paikka oli kaupunkiseurakunnan kesäkoti Lehtisaari, jonne soudettiin veneellä Viitaniemen kärjestä. Sen isännäksi oli tullut teologianopiskelija Risto Ahonen, joka melkein ensi sanoikseen kysyy: ”Mikä on kristityn tärkein tehtävä?” Ja vastasi: ”Se on lähetystyö! Minä ainakin lähden lähetystyöhön.” Niinpä me kaikki kävimme vuoron perää kirjastosta lainaamassa Kiinan Sisämaalähetyksen uranuurtajan Hudson Taylorin elämäkerran. Se kirja oli Raamatun, Virsikirjan, Hengellisten Laulujen ja Sinisen Laulukirjan ohella tärkein kirjamme!

Risto oli lähetysmies henkeen ja vereen eikä se voinut olla näkymättä eikä kuulumatta meidän toiminnassamme. Moni siitä porukasta sai kipinä lähtemiseen ja me, jotka emme ole syystä tai toisesta voineet lähetä, me olemme sitten olleet lähettäjiä. Kyllä suuresti ihmettelisin, jos joku siinä porukassa olleista olisi kokonaan kylmäksi lähetystyön suhteen jäänyt, niin leimallista lähetystyö ja sen tärkeys Riston opetuksessa oli.

Paitsi ne kaksi kesää, jotka Risto Lehtisaaren isäntänä toimi, hän toimi myös valmistuttuaan pappina Keski-Suomen Kansalähetyksessä ja Ylioppilaslähetyksessä, jotka hänen aikanaan olivat Jyväskylässä yksi ja sama asia. Ja sama vahva lähetyshenki eli siinäkin toiminnassa.

3.     Eeva – laboratoriohoitaja-lähetystyöntekijä

Keski-Suomen Keskussairaalan henkilökunnan asuntolan pikkuruisessa huoneessa otetussa kuvassa istuvat Eeva, Irja ja Marja. Kuva on otettu meidän pienestä Raamattu- ja rukouspiiristämme. Eeva on laboratoriohoitaja. Minä olen tutustunut häneen jo seurakuntanuorissa. Nyt olen täällä Keski-Suomen Keskussairaalan laboratoriossa oppilaana, kun minustakin tulee laboratoriohoitaja. Tulee, vaikka olin muutama vuosi aiemmin vastannut Eevan kysymykseen ”Mitäs, jos opiskelisit laboratoriohoitajaksi?”, että ”Voi kauheeta. En minä uskalla ihmistä pistää!”

Eevalla on voimakas lähetyskutsu ja vuonna 1970 hän pääsee ensi kerran sitä toteuttamaan kauaksi ”Vuorimaahan”. Niinpä me sitten näemme kuvia pienestä valkoiseen laboratoriohoitajan virka-asuun puetusta kollegasta, jolla on valkoinen hunnuntapainen päähine, ottamassa verinäytteitä tummasilmäistä afgaaneista, istumassa liikkuvan silmäklinikan pikkuruisessa laboratoriossa mikroskoopin ääressä ja rapsuttelemassa aaseja karussa, korkeitten vuorten ympäröimässä maisemassa.

Eevassa lähetystyöntekijä tulee lähelle. Hän on laboratoriohoitaja, samassa ammatissa kuin minä. Ei siis pappi tai lääkäri. Vuosien ajalta jo tuttu seurakuntanuori. Ei joku vanha ja kaukainen. Sellainen kuin Tuure Vapaavuori tai Toivo Koskikallio, jotka kävivät Virtain Yhteiskoulussa kertomassa jännittäviä ja henkeä salpaavia tarinoita lähetystyöstä Ambomaalla ja Kiinassa.

V. 1972 Eeva siunataan Jyväskylän kaupungin kirkossa lähetystyöhön ja me liitymme hänen renkaaseensa. Saamme kiertokirjeitä Vuorimaasta. Tapaamme Eevaa, kun hän käy lomillaan Suomessa. Pohdimme Marjan kanssa, josko meidänkin pitäisi lähetä lähetystyöhön. Siellä Pakistanissa Tankin sairaalassahan olisi laboratorio ja Vuorimaassakin tarvittaisiin. Mutta ei meistä ollut lähtijöiksi.
Eeva löytää Vuorimaassa Erikkinsä, hollantilaisen, sympaattisen farmaseutin. He avioituvat ja Suomi-lomallaan he istuvat valokuvassa Kaijan parvekkeella kauniina kesäisenä päivänä esikoisensa sylissään.

30.12.1980 Eeva ja Erik murhataan vuoteisiinsa, heidän rakastamassaan, mutta niin levottomaksi käyneessä Vuorimaassa. Lapset jätetään henkiin. Koskaan ei saada selville ketkä ja miksi. Kabulissa on hautakivi, jossa lukee: ”Barendsen Erik ja Eeva. For to me, to live is Christ and to die is gain” – ”Elämä on minulle Kristus ja kuolema voitto.”

Me, hänen ystävänsä ja omaisemme, kokoonnumme Laukaan seurakuntatalolle heidän muistotilaisuuteensa.

4.     Entä, jos sittenkin?

Ei minulla ollut mitään erityistä lähetyskutsua. Siitä huolimatta, että kaukaiset maat ja lähetystyö kiehtoivat, ajattelin kuitenkin, että ei minusta ole lähetystyöhön. Olen niin ujo ja arka. Lähettäjähän minä. Mutta sitten alkoi kummallinen ”kasvatus kansainvälisyyteen”. Ensin töissä piti yrittää ottaa selvää englanninkielisistä esitteistä, kääntää niitä ja tehdä työohjeita. Englantia olin viimeksi opiskeltu oppikoulussa viidennellä luokalla ja, kun se kielten opiskelu oli ollut niin tuskallista, vannoin koulusta päästyä, että ikinä en enää kieliä lue! Mutta nyt oli mentävä Työväen Opistoon englannin kurssille etsimään kadonneita sanoja ja kadonnutta kielioppia – ääntämisestä nyt puhumattakaan!

Sitten Risto järjesti tutustumismatkan Tallinnaan Jaani-kirkkoon ja siellä kokoontuvaan seurakuntaan. Siellä elämääni astuivat eestiläiset sisarukset. Minä, joka en osannut unelmoidakaan siitä, että tutustuisin matkoilla, johonkin paikallisiin uusiin ihmisiin, sain tulla heidän ystäväkseen! Heidän kanssaan olisi kyllä selviytynyt suomen kielellä, mutta kun kirkolla oli vieraina samaan aikaan myös norjalaisia nuoria niin, jotta kaikki olisivat ymmärtäneet toisiaan, oli kommunikoitava englanniksi. Niin me, eestiläiset, norjalaiset ja minä istuimme iltaa juttelemassa Viru-hotellin aulassa. Ja, ”Heureka”! Minähän tulin englannillani ymmärretyksi ja minä ymmärsin heitä! Vau! Siitä rohkaistuneena hakeuduin seuraavana kesänä kielikurssille Englantiin oppiakseni vielä lisää.

Niitä kielimatkoja tuli tehtyä 1980-luvulla kolme kertaa, kaksi Brightoniin ja yksi Birminghamiin. Asuttiin englantilaisissa perheissä. Opiskelua oli 4-6 tuntia päivässä. Tehtiin retkiä eri puolille Englantia. Kielestä ymmärsi milloin enemmän milloin vähemmän. Aina oli ympärillä uusia, outoja ihmisiä eri puolilta maailmaa kauimmaiset Japanista ja Meksikosta. Aina saattoi kysyä: ”Hei, kuka sinä olet? Mistä tulet? Mitä teet?” Englannilla oli pärjättävä ja, kun huomasi pärjäävänsä, niin tunne oli mahtava. Vaikka tulihan siinä takapakkejakin kuten silloin, kun leikin Brightonilaisen perheen 4-vuotiaan tyttären kanssa. Hän selitti minulle jotain lapsen englannillaan. En ymmärtänyt siitä puoliakaan, joten kysyin mitä hän tarkoitti. Siihen tämä pikkuneiti, kirkkain, minuun suoraan napittavin silmin, loihe lausumaan: ”Don’t you understand my English? My English is PERFECT!” ”Etkö sinä ymmärrä minun englantiani? Minun englantini on TÄYDELLISTÄ!”.

Siinä miljöössä maailmasta katosivat valtakuntien rajat. Kummasti sitä tuntuivat kaikki ihmiset olevan samanlaisia riippumatta siitä, mistä he tulivat.

Libanonilaispojan kanssa jutellessa minulle ensimmäisen kerran oikein kirkastui, kuinka kallisarvoinen asia on se, ettei Suomessa ole ollut, siihen mennessä 35 vuoteen, sotaa. Vaikka kuinka on ollut köyhyyttä ja puutetta, niin se, että on saatu rauhassa asua ja kehittää tätä maata on valtava asia! Hänen maassaan (silloin) noin kerran 10 vuodessa tuli joku sota, joka vei ihmisiltä kaiken! Kaiken minkä he suurella vaivalla olivat hankkineet ja ajoi osan vielä maanpakolaisuuteen. Hänkin unelmoi muutosta Amerikkaan.

Englannissa myös oivalsin, miten tärkeää ihmisille eri puolilla maailmaan on saada lukea Raamattua kielellä, jota lukija ymmärtää. Olin ostanut kauniisti kuvitetun Raamatun huomatakseni, että sen kieli olikin vanhaa englantia. Kun valittelin emännälleni, etten ymmärrä siitä juuri mitään, hän totesi: ”Mutta se on niin kaunista kieltä.” Varmasti olikin – hänelle, mutta minulle sanoma ei siitä auennut.

Näiltä kaikilta matkoilta jäi aina joku, jonka kanssa tuli pidettyä yhteyttä kirjeitse vähän pidempään. Birminghamilaisen perheeni luona minulla oli emäntäni mukaan ”Sinun Englannin kotisi.”
Portugalilainen Salete, jonka kanssa asuimme samassa perheessä, kutsui minut aikanaan häihinsä Portugaliin.  Ja Margarida, jonka kanssa olimme vaihtaneet Englannissa vain muutaman sanan ja osoitteet, kuskasi miehensä Armandon kanssa minua ympäri Keski-Portugalia, kun samaisella matkalla heidänkin luonaan poikkesin.

Singaporen Japanilaisessa puutarhassa olen saanut viettää unohtumattoman iltapäivän kuuden sikäläisen nuoren kanssa, kun he ryhmävalokuvan minulla otatettuaan kysyivät olenko yksin ja kuultuaan että olen, pyysivät seuraansa.

Bangokissa olen saanut nauttia minulle ennestään tuntemattomien Lähetysseuran lähetin ja Fidan lähettipariskunnan vieraanvaraisuutta.

Sain myös ainutlaatuisen tilaisuuden vierailla Egyptissä ystäväni luona, joka myös oli niitä Jyväskylän seurakuntanuoria. Hän työskenteli siellä sairaanhoitajana ja hänen kanssaan pääsin vierailemaan paikallisten kodeissa. Vaikka puitteet olivat vaatimattomat eikä minulla ollut yhteistä kieltä heidän kanssaan, niin koin olevani lämpimästi tervetullut vieras. Ei siellä suomalaiskansalliseen tapaan pyydelty anteeksi sitä, ”Kun meillä nyt on vaan tällaista”, vaan tarjottiin Coca-Colaa ja minttuteetä ja pidettiin kuin piispaa pappilassa tummasilmäisten lasten kiehnatessa ympärillä!
Tuolla matka ystäväni vei minut Kairossa koptikirkkoon, joka on rakennettu, niin kerrotaan, paikalle, jossa on ollut Marian, Joosefin ja Jeesuksen koti silloin, kun he pakomatkallaan asuivat Egyptissä. Se oli elämys, joka konkretisoi tuon Raamatun kertomuksen.

Kaiken tämän lisäksi tutustuin Jyväskylässä Yliopistossa erityisopettajien täydennyskoulutuksessa opiskeleviin afrikkalaisiin. Niinpä sitten luonani sunnuntailounaalla saattoi istua kaksi kenialaista, kaksi etiopialaista, tansanialainen ja namibialainen!

Kaikki tuo johti lopulta siihen, että aloin kysellä: mikä tämän kaiken tarkoitus on? Miksi minun pitää kartuttaa englannin kielen taitoani? Miksi minua ikään kuin koulutetaan kansainvälisyyteen? Onko minun paikkani sittenkin jossain muualla? Jos, niin missä? Lähetystyössä? Kehitysaputyössä? SPR:n katastrofityössä?

En minä kuitenkaan mitään varsinaista lähetyskustua tuntenut saaneeni. Sitten Lähetyssanomissa haettiin laboratoriohoitajaa Etiopiaan Hossainaan. Olisiko se minun paikkani? Hakeuduin Lähetysseuran kandidaattisihteerin puheille. Hän sanoi: ”Jo se, että on olemassa tarve, voi olla kutsu.” Hossainassa oli tarve. Minulla oli siihen koulutus ja työkokemusta. Oli tullut opiskeltua englantia, niin että pärjäsin sillä. Olin terve eikä minulla ollut perhe- eikä mitään muitakaan sidoksia, jotka olisivat estäneet lähtemästä. Niinpä menin seuraavaksi haastatteluun ja soveltuvuustesteihin. Se oli syksyä. Vähään ennen joulua soi puhelin. Kandidaattisihteeri soitti. Testauksen lausunto kuului: ”Selviytyminen yksin vaikeissa oloissa voi olla vaikeaa. Ei suositella lähetettäväksi.” Hän lohdutti: ”Ei minuakaan olisi aikoinaan yksin lähetetty, mutta kun oli vaimo, niin sitten…”

Ohikiitävän hetken ajan ehdin ajatella, että miksei minulle sitten ole annettu sitä miestä, joka ”siivellä” olisin voinut lähteä. Mutta se oli ohikiitävä ajatus se.

Päällimmäiseksi nousi kiitollisuus siitä, että vaikka olisi minkälainen tarve ja vaikka kaikki muut edellytykset lähtemiseen olisivat olemassa, niin Jumala ei lähetä, kun hän näkee, että en tulisi selviytymään! Toiseksi nousi ajatus: Nyt se on sitten selvitetty! Minun ei tarvitse koskaan jossitella sitä olisiko minun pitänyt lähteä vai ei! Se on nyt kysytty ja siihen on nyt vastattu! Minun paikkani on lähettäjän, ei lähtijän. Se on täällä kotimaassa, ei jossain ulkomailla.

5.     Lähettäjänä lähetyksen yhteisessä pöydässä

Monien lähettien elämään on tullut vuosien varrella seurattua, kenen enemmän kenen vähemmän. Kuka on ollut tutumpi kuka tuntemattomampi. Lähetyssanomat ja muut lähetyslehdet ovat niistä kertoneet. Erilaiset suuremmat ja pienemmät lähetysjuhlat on tullut vuosien varrella käytyä ja aina vain jaksan lumoutua lähetystyön kiehtovasta maailmasta.

Kaija, hänkin siitä entisestä ”Jyväskylän jengistä”, teki vuosikymmeniä kemistinä työtään Vuorimaassa ja hänen kiertokirjeidensä postituslistalla oli minunkin nimeni.

Sitten tuli marraskuu 1998. Olin jostain syystä käymässä Tampereella firmassa, jonka kanssa olin tehnyt viimeiset seitsemän vuotta yhteistyötä syystä, että olin päässyt mukaan Keski-Suomen Keskussairaalan laboratoriotietojärjestelmän käyttöönottoprojektiin. Tuolla käynnillä toimitusjohtaja kutsui minut yllättäen huoneeseensa ja kysyi: ”Voisitko tulla meille töihin ensi vuodeksi?” – Se oli sellainen ”tässä-on-tie-tästä-käy”-hetki. Epäröimättä vastasin: ”Tulen, jos saan virkavapaan.” Mielessäni kuitenkin ajattelin, että vaikka en saisi, niin tulen silti! Sain virkavapaan ja muutin Tampereelle, ja kesällä toimitusjohtaja kysyi, jäisinkö heille pysyvästi.

Tammikuussa 2003 Linnainmaan seurakuntakodilla vietettiin Sansan 30-vuotisjuhlia.

Olin tiennyt Sansan olemassaolosta aina – lähinnä sen, että ne salakuljettavat Raamattuja Neuvostoliittoon, mutta siihen se oli sitten jäänytkin. Juhlissa oli jaossa esite Juha Auvisen luotsaamasta Ranskan matkasta. Se vaikutti mielenkiintoiselta. Niinpä sitten eräänä toukokuisena iltana löysin itseni kävelemästä matkaryhmäläiseni kanssa Nizzan rantabulevardilla. Oppaaksemme olimme saaneet Marja-Liisa ja David Ezzinen.

Matkalla kävimme Monte Carlossa tutustumassa Trans World Radion studioon, jossa meille esiteltiin heidän toimintaansa.

Vitrollesissa David ja Marja-Liisa sekä Juha pitivät meille mielenkiintoisen ja laaja-alaisen radiolähetysseminaaripäivän. Marja-Liisan ja Davidin kaikki valloittava ystävällisyys meitä muukalaisia kohtaan tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Olimme siellä rakkaita vieraita vaikka heillä taatusti olisi ollut paljon muutakin ja lähetystyön kannalta PALJON tärkeämpääkin tekemistä kuin kuskata meitä ympäri kaunista Provencea.

Voi, miksi minusta ei tullut isona jotain media-alan ammattilaista tai tietoliikenneinsinööriä, huokaisin mielessäni. Olisi ollut mielenkiintoista olla ”nappaamassa” niitä Monte Carlon radiomastoista lähetettyjä radioaaltoja tai suuntailla niitä jossain avaruudessa rataansa kiertävän satelliitin peileihin edelleen välitettäväksi jonnekin sinne, minne lähetystyöntekijöillä ei ole edes asiaa! Tai olla seuraamassa järjestelmää, joka koko ajan tsekkaa, että ohjelma on lähetyskunnossa ja siten kuunneltavissa juuri silloin, kun sen on tarkoituskin olla.

Siellä, jossain ”maan äärissä” niitä ohjelmia sitten kuunnellaan mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Kuka löytää ohjelman kuin sattumalta kanavia selatessaan. Kuka on jo ”jäänyt koukkuun” ja Sanan koskettamaksi pääsemättä siitä enää irti. Hän ottaa yhteyttä toimittajaan, kertoo tälle huoliaan, esittää kysymyksiään, tulee etsijänä ohjatuksi paikallisten kristittyjen yhteyteen. Heidän, joiden olemassaolosta hän ei ole aiemmin kuullutkaan. Hän saa uuden toivon, uuden suunnan elämäänsä, hän kääntyy kristityksi ja hänet kastetaan. Ja aina joskus, joku heistä tulee niistä lähetystyölle näennäisesti suljetuistakin maista, Jumalan tähän työhön kutsumaksi uudeksi työntekijäksi. Työntekijäksi, joka ymmärtää sisältä päin, kuinka hänen kansalleen tulee evankeliumia kertoa, millaisia ohjelmia heille on tarpeen tehdä.

Näin minä sitten hurahdin tähän medialähetystyön. Siinä työssä saan olla omalta osaltani mukana rukouksin ja taloudellisesti tukien. Saan olla mukana lähettäjänä lähetyksen yhteisessä pöydässä!

Rukoilemme:

Kiitos sinulle, Jumala, kaikesta armostasi, jota olemme saaneet elämämme aikana tuntea.
Kiitos kirkkaista keväisistä päivistä.
Kiitos myös raskaista syksyn synkän hetkistä.
Kiitos, että olet kuullut vuosien varrella monet, monet rukouksemme ja olet johdattanut meitä.

Tänään tuomme eteesi kaikki medialähetyksen parissa työskentelevät. Siunaa ja varjele heitä. Anna viisautta ja voimia niihin tehtäviin, joihin olet heidät kutsunut.
Siunaa kaikki ohjelmat, niiden kuulijat ja katsojat. Anna heille jokaiselle tänään sitä ruokaa, jota itse kunkin heistä tarvitsee.
Taivaan Isä, kutsu tähän työhön mukaan uusia tukijoita ja tekijöitä. Jeesuksen nimessä.
Aamen.

Kirsti Mäkinen

Kirjoittaja on medialähetyksen mielenkiintoiseen maailmaan hurahtanut eläkeläinen, entinen laboratoriohoitaja, sovellusasiantuntija.

Pin It on Pinterest

Back To Top
Haku