Mikä erottaa elinvoimaisen ja kuolevan kirkon?

Miten erottaa toisistaan elinvoimaisen ja kuolevan kirkon? Siihen on yksi helppo ja jokaisen testattavissa oleva keino. Ero on siinä, miten vierailija otetaan vastaan.

Olin vuosia sitten eräässä kansainvälisessä konferenssissa Skotlannissa. Siellä eräs nigerialainen pastori kertoi, miten heidän seurakunnassaan toimitaan. Ensimmäinen tervehtiminen tapahtuu, kun kirkkoon tulija kääntää autonsa parkkipaikalle. Siellä on seurakunnan vapaaehtoinen tervehtimässä ja osoittamassa vapaan paikan.

Kun vierailija kävelee autolta kirkkoon, oven ulkopuolella on seuraava tervehtijä. Hän ohjaa tulijat sisään. Kirkon aulassa on sitten tervetulotiski, josta tulija saa mukaan infopaketin. Se sisältää muun muassa lapun, jolla voi kertoa omat yhteystietonsa, jos haluaa.

Kirkonmenojen alettua pastori kysyy, onko paikalla vierailijoita tai ensikertalaisia. Heidät toivotetaan tervetulleiksi, ja lähellä olevat kääntyvät tervehtimään. Ulos mennessä vierailijalla on vielä mahdollisuus kysellä ja tavata, kun hänelle toivotetaan siunausta viikkoon.

Kuudes kohtaaminen tapahtuu seuraavana päivänä, kun joku seurakunnan vapaaehtoisista soittaa ja kysyy, mitä kuuluu ja haluaisitko tulla myös seuraavana sunnuntaina.

Tällaiset kirkot ja seurakunnat kasvavat.

Kuolinkamppailu

Sitten on se toinen esimerkki. Uusi ihminen tulee epäröiden kirkon ovesta sisään muutamaa minuuttia ennen jumalanpalveluksen alkua. Jos käy oikein hyvin, suntio tai vapaaehtoinen ojentaa hänelle virsikirjan ja toivottaa tervetulleeksi.

Vierailija menee huomaamattomaan paikkaan istumaan varmistellen, ettei vain vahingossa istu kenenkään vakiokävijän nimikkopaikalle. Vieressä istuva kääntyy katsomaan outoa tulijaa, mutta ei sano mitään, koska ei tunne tätä. Ehkä hänkin on täällä vierailijana.

Itse asiassa kirkkosalissa ei ole ketään, joka mieltäisi itsensä joksikin muuksi kuin vierailijaksi. Siksi kukaan ei sano kenellekään tervetuloa. Se sana on varattu vain papille tai muille seurakunnan työntekijöille, koska alitajuisesti ajatellaan, että he ovat seurakunta.

Siksi kukaan ei myöskään huomaa, kun ensikertalainen livahtaa kirkon ovesta ulos messun päätyttyä. Tai ehkä pappi ehtii ovella toivottaa hänelle siunausta alkaneelle viikolle. Papin huomion kuitenkin vie tuttu seurakuntaväki, joka haluaa antaa hänelle palautetta äänentoistosta tai muusta yhtä tärkeästä.

Tällaiset kirkot käyvät kuolinkamppailua. Itse asiassa yksikään kirkko, jonka toiminta on pappien ja muun palkatun henkilökunnan varassa, ei ole koskaan eikä missään kasvanut. Sellaiset kirkot kasvavat, joissa seurakuntalaiset muodostavat seurakunnan ja elävät sen todeksi ottamalla vierailijan ystävällisesti vastaan. Yksinkertaista, eikö totta?

Hymy

No, me suomalaiset emme ole nigerialaisia. Emme tykkää, jos joku tulee iholle. Mutta onko asia oikeasti niin? Eikö meistä jokainen halua tulla huomatuksi omana itsenään?

Oma parinkymmenen vuoden seurakuntakokemus Suomessa kuitenkin opetti sen, että kirkkoon tulija keskittyy yleensä itseensä ja omiin tarpeisiinsa. Tutut kyllä tapaavat toisiaan, mikä on tosi kiva asia. Mutta harvoin kenellekään tulee mieleen puhua tuntemattoman kanssa, toivottaa hänet tervetulleeksi, kysyä, mistä hän on kotoisin ja kutsua seuraavana sunnuntaina uudestaan.

Kirkon tulevaisuutta Suomessa eivät viime kädessä ratkaise piispat tai papisto tai muut kirkon työntekijät, eikä edes se, mihin teologisissa kiistakysymyksissä päädytään. Asia on täysin meidän omissa käsissämme. Siellä missä kristillisyys elää, unohdetaan hetkeksi omat asiat, käännytään toisen puoleen ja hymyillään ystävällisesti.

Ei silti pidä liian leveästi hymyillä. Se voi olla vähän epäilyttävää. Ihan vaan vähän.