skip to Main Content
Naisena Suomessa Elän Toisten Naisten ”utopiassa”

Naisena Suomessa elän toisten naisten ”utopiassa”

Tervetuloa Sansan blogien maailmaan – kiva, että löysit meidät! Meitä kirjoittajia ja kirjoitustyylejä on useita, ja pyrimme siihen, että joka tiistai ilmestyy uusi kirjoitus. Ensimmäinen vuoro sattui minulle – ja sopivasti kansainvälisen naistenpäivän alle.

Facebookissa ystävä haastoi leikkimieliseen ketjuun: jokaiselle hänen postauksestaan tykänneelle hän ”arpoi” ikävuoden, josta kertoa, minulle iän 10 vuotta. Jäin siis miettimään, millaista oli elämäni 10-vuotiaana?

Olen Sansassa nimikkeellä materiaalikoordinaattori. Sansan työssä yleensä ja minun työssäni erityisesti tulee vastaan paljon välähdyksiä yksittäisten ihmisten elämästä eri puolilta. He ovat Sansan tukemien radio- tai tv-ohjelmien kuuntelijoita tai katsojia.

Olen aina ajatellut, että olen kotoisin köyhästä perheestä. Mitä pitemmälle elän, sitä enemmän tajuan, että köyhyys on käsite, joka riippuu täysin ympäristöstä ja näkökulmasta. Sansan työn kautta näkökulma on huikean toinen: totta, ahtaajan perheessä ei ollut varaa viikkorahoihin, mutta keskikoulun ja lukion ajan siinä auttoi sinkkuna elänyt uskova täti. Olimme niin köyhiä, että jopa hyvin edullisessa ”valtion koulussa” olimme veljen kanssa vapaaoppilaina. Vaatteilla ei paljon hifistelty, mutta eivätpä hifistelleet 60-luvun Helsingin Roihuvuoressa juuri muutkaan. Ruokaa kuitenkin oli aina riittävästi ja se oli terveellistä. Luistimet ja suksetkin saatiin jostain, kun koulu vaati – polkupyöriä sentään ei. Pienellä veneellä päästiin Helsingin edustan luodoille viettämään ihania kesäpäiviä ja Kaunissaareen kuukauden telttalomalle mukana pino kirjaston kirjoja.

Kun nyt kansainvälisen naistenpäivän alla ajattelen tuota kaikkea – ja kun tiedän muusta maailmasta näinkin paljon – alan tajuta, miten onnekas ja/tai siunattu olen.

Roihuvuoren kirjasto Helsingissä

Mitä minulla oli: molemmat vanhemmat ja veli, koti kaupungin vuokrakaksiossa, joka oli lämmin, ja sähköt toimivat (se kotitalo kuvassa). Vesi tuli ja meni. Piha täynnä kavereita. Melkein vieressä kaupungin leikkikenttä, jossa sai kesällä joka päivä syödä ilmaisen keiton. Ilmainen kirjasto oli ilmaisen kansakoulun vieressä, auki myös iltaisin. 10-vuotiaana siirryin keskikouluun kaupungille – koska lähikoulu oli meille kallis. Helppo kulkea kahdella eri bussilla ja halvalla koululaislipulla. Sielläkin sai ruoan joka päivä. Lukion kävin naapurilähiössä upouudessa rakennuksessa. 12 vuotta hyvää koulutusta. Puhumattakaan niistä suurista asioista, joita tänne viimeisimmäksi tulleet vasta osaavatkin arvostaa: yhteiskuntarauha, turvallinen elämä suurin piirtein huolta vailla. Lapsi sai olla lapsi. Televisiokin tuli meille vasta, kun olin 13, joten maailman kauheudet eivät vyöryneet lapsen silmien eteen.

Kaikki tuo on osaltaan luonut perustan elämälleni: tulevaisuus on aina näyttänyt kohtuullisen hyvältä. Aina on voinut ajatella, että minä voin muuttaa olosuhteitani. Voin opiskella. Saan käyttää kykyjäni työssä. Saan tehdä itsenäisiä päätöksiä. Niin kovin monelle tytölle ja naiselle, myös työmme vaikutuspiirissä olevalle, tuo kaikki on utopiaa, wikipedian selityksen mukaan kirjaimellisesti ”paikka, jota ei ole”.

Mutta ennen kaikkea tuota muuta: tässä maassa minulle kerrottiin Raamatun perustotuuksista ja sanottiin, että ne ovat minuakin varten. Ei tullut mieleenkään, että tyttönä olisin jotenkin huonommassa asemassa Jumalan edessä kuin pojat. Lukemattomille tytöille ja naisille se vasta onkin utopiaa.

Pin It on Pinterest

Back To Top
Haku