Olisiko nyt aika puhua kirkon olemuksesta ja tehtävästä?
Kirkolliskokous käsittelee parhaillaan aloitetta evankelioimistoiminnan vahvistamiseksi kirkossa. Lähes puolitoista miljoonaa suomalaista ei kuulu mihinkään kristilliseen kirkkoon. Läheskään kaikki kristityt vanhemmat eivät halua antaa lapselleen kristillistä kasvatusta, usein lapsi jää myös kastamatta. Kirkon merkitys hengellisen elämän vaalijana on ohentunut.
Kuitenkin kirkko on olemassa vain kertoakseen ilosanomaa Jeesuksesta. Aiemmin sanottiin, että kirkolla on missio, siis lähetystehtävä. Nykyään on opittu sanomaan, että oikeastaan kirkolla ei ole missiota, vaan (Jumalan) missiolla on kirkko. Kirkko on väline ja kanava, jota Jumala käyttää omaan tarkoitukseensa.
Kirkko ei ole itsetarkoitus. Sellaiselta se kuitenkin joskus vaikuttaa. Puhumme sujuvasti kirkosta, sen jäsenyydestä ja sen aseman säilymisestä. Olisiko nyt aika puhua myös kirkon olemuksesta ja tehtävästä? Juuri siitä on kyse tässä edustaja-aloitteessa.
En kuitenkaan osaa suhtautua aloitteeseen vain jonkinlaisena keskustelualoituksena. Se nostaa esiin henkilökohtaisen kysymyksen, millä tavalla itse näen ja koen ja ymmärrän evankeliumin ja sen merkityksen. Milloin tulin itse viimeksi evankeliumin ilon ja voiman koskettamaksi?
Kiitos aloitteesta, bändikaverini Pekka Simojoki
Kiitän entistä bändikaveriani Pekka Simojokea isosta työstä aloitteen laatimiseksi. Kiitokset myös niille monille nimettömille asiantuntijoille, jotka auttoivat aloitteen muotoilussa. Suurin osa aloitteen tekstistä on perusteluja. Toimenpide-ehdotukset eli ponnet on kohdistettu piispainkokoukselle.
Kirkolliskokous ei voi määrätä eikä osoittaa ponsia seurakunnille, kirkkoherroille, seurakuntayhtymille tai järjestöille, vaikka siellä evankeliointia oikeasti toteutetaan. Aloite ei vähättele tai sivuuta nyt jo tällä hetkellä tehtävää työtä.
Missio (ja siitä johdettu sana missionaarisuus) on kuitenkin koko kirkkoa koskeva ydinkysymys. Raamatussa ei tosin ole sellaista sanaa kuin missionaarisuus, sen sijaan evankeliointi on alkuperäinen uusitestamentillinen sana. Luukkaan jouluevankeliumissakin tuota sanaa käytetään, kun enkeli ilmestyy paimenille: “Älkää pelätkö! Minä ilmoitan (sananmukaisesti: evankelioin) teille suuren ilon.”
Piispainkokoukselle kirkolliskokous voi esittää pyyntöjä. Juuri piispainkokous kantaa huolta ja vastuuta evankeliumin leviämisestä tässä maassa. Siksi uskon, että aloitteen osoite on oikea.
Milloin evankeliumi kosketti minua viimeksi?
Haluan kuitenkin vastata omaan kysymykseeni: Milloin tulin itse viimeksi evankeliumin ilon ja voiman koskettamaksi? Se tapahtui, kun katsoin Saule-nimisen naisen videohaastattelun. Saule kertoo, miten hän oppi jo pikkulapsena, että hänellä ei tyttönä ole mitään arvoa. Hänet hylättiin lastenkotiin ja pelastettiin sieltä nälkiintyneenä ja likaisena.
Hänet naitettiin 20-vuotiaana miehelle, joka alkoi pian pahoinpidellä häntä. Lopulta mies alkoi myydä häntä vodkapullon hinnalla. Saule pääsi pakenemaan tästä perhehelvetistä suurempaan kaupunkiin ja löysi töitä. Siellä hän tapasi kristityn työkaverin, joka kertoi hänelle evankeliumista.
Kun katsot tuon haastattelun, näet, miten Saulen kasvoilta loistaa tasapaino ja rauha. Se on ihme. Evankeliumissa on valtava voima ja ilo. Juuri sitä varten kirkko on olemassa.
Katso Saulen koskettava tarina!