skip to Main Content
Suhtautuminen Esivaltaan Uudessa Testamentissa

Suhtautuminen esivaltaan Uudessa testamentissa

Jaakko Rusama kävelee kadulla.

Tekstin kirjoittaja Jaakko Rusama on pastori ja dosentti (PhD, TM) sekä Sansan varapuheenjohtaja. Kuva: Jaakko Rusaman perhealbumi.

Koronapandemian aikana kansalaiset ovat saaneet kuulla terveysviranomaisten ohjeita ja suosituksia. Samalla on yritetty ymmärtää maan hallituksen toimia, jotka ovat välillä tuntuneet poukkoilevilta tai ainakin jotenkin jälkijättöisiltä. Jos uskonnollinen kieli on joidenkin mielestä kaanaan kieltä, niin samankaltaista sanojen ja ajatusten vääntämistä on kuultu kuukaudesta toiseen viranomaisilta. Miten silloin yksityisen ihmisen valtion kansalaisena tulisi toimia? Maailmassa on lukematon määrä totalitaarisia ja diktatorisia valtioita, myös Euroopassa, jotka sortavat ihmisiä, polkevat ihmisoikeuksia ja rajoittavat väkivaltaisesti uskonnon- ja sananvapautta. Uskonnonvainot ovat järkyttävää todellisuutta edelleen.

Vuosien varrella olen saanut tutkia paljon poliittista teologiaa ja kontekstuaalisen teologian eri muotoja. Kristillisen kirkon historiaa leimaa kontekstuaalisuus. Jeesus toimi hyvin kontekstuaalisesti. Modernina terminä kontekstuaalisella teologialla halutaan usein ilmentää monia erilaisia asioita. Yksi niistä on nimeltään vapautuksen teologia, jonka juuret ovat eurooppalaisessa katolisessa yliopistoteologiassa. Latinalaisesta Amerikasta tulleet opiskelijat veivät ajattelun omiin maihinsa, jolloin vapautuksen teologialle on annettu Latinalaisen Amerikan leima. Nämä nuoret lahjakkaat teologit toivat 1960-luvun lopulta lähtien voimakkaasti esille sen, että kirkko, lähinnä katolinen kirkko, oli heidän maissaan asettunut kritiikittömästi diktatoristen sortohallitusten puolelle. Hyväosaisten elämää vahvistettiin, mutta köyhät ja sorretut unohdettiin ja ihmisoikeuksia poljettiin. Tästä nousi vakaumus siitä, että Jumala on köyhien puolella ja että juuri köyhien ja sorrettujen kautta kuullaan autenttinen kristillinen todistus. Samaa tulkintaa on kansainvälisessä ekumeenisessa liikkeessä tarjottu 2010-luvulta lähtien käsitteellä marginaalissa elävät. Sen mukaan kristillisen lähetyksen tulee lähteä alhaalta käsin. Vapautuksen teologia on korostanut sitä, että teologia, kristillinen kirkko ja kristityt ovat väistämättä osa yhteiskunnallista ja poliittista toimintaa.

Vapautuksen teologiassa tuodaan esille, niin kuin esimerkiksi Etelä-Afrikan apartheidin vastaisessa kamppailussa korostettiin, vapautuksen käsitettä, ei ”libertad” (”freedom”) vaan ”liberación” (”liberation”). Se liitettiin Vanhan testamentin kuvauksiin israelilaisten vapautumiselle Egyptistä ja monien profeettojen julistamille tuomioille. Riippumatta siitä, että ajankohdat vaihtelivat Raamatun kirjojen kirjoittamisen aikoina suuresti, 1900-luvun sorrettujen tilannetta heijastettiin ja niin yhä tehdään, Vanhan testamentin kuvauksiin. Mielenkiintoisella tavalla Jeesus on valjastettu tämän ajattelun tukimieheksi, koska Jeesus julisti ilosanomaa köyhille ja sorretuille. Ketkä siis olivat niitä sortajia? He olivat yhteiskunnalliset päättäjiä ja virkamiehiä – valtiovalta ja esivalta.

Eri yhteyksissä olen saanut keskustella johtavien latinalaisen Amerikan vapautuksen teologien kanssa. Heihin kuuluvat katoliset teologit perulainen Gustavo Gutierrez ja brasilialainen Leonoardo Boff sekä argentiinalainen metodisti José Miguez Bonino. On ollut opettavaista kuulla siitä, miten he ovat tulkinneet kristittyjen todistuksen silloin, kun valtiovalta sortaa ihmisiä tai jopa surmaa viattomia ihmisiä. Tuleeko kristittyjen silloin vaieta vai nousta barrikadeille? Oliko kirkko unohtanut jotain, kun Ranskan vallankumous korosti vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa? Se suuntautui myös kirkkoa vastaan.

Millainen kuva Uudessa testamentissa annetaan valtiosta – tai niin kuin sanotaan, esivallasta (eri kielillä esimerkiksi överhet, Obrigkeit, political obedience)? Mitä siis Uuteen testamenttiin koottu teksti itse kertoo, ennen kuin yritän itse tulkita sitä? On sanottu, että kristillinen kirkko oli valtaapitäviin nähden vastakulttuurinen liike. Historiallisen tilanteen vaihdellessa sekä kulloisenkin yksityisen tilanteen yhteydessä Uuden testamentin kirjoittajat painottivat erilaisia näkökohtia asennoitumisessa esivaltaan. Se valta oli joko Rooman valtaa tai uskonnollista, lähinnä juutalaista, valtaa.

Erilaisia lähestymistapoja

Haasteita esivaltakysymyksen kokonaisvaltaiseen tulkintaan tuovat monet Uuden testamentin kohdat, vaikkapa Pietarin ja muiden apostolien sanomaksi merkitty lause (Apostolien teot 5: 29): ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” Apostolin tekojen kirjoittaja Luukas on yllättävän säästeliäs sanomaan mitään kriittistä esivallasta. Hän ei edes puutu Johannes Kastajan surmaamiseen ja sen syihin. Luukkaalle esivalta on hyväntekijä ja vakaan järjestyksen ylläpitäjä. Siihen ei näytä liittyvän mitään moraalisia ongelmia. Riittää, että Jeesuksen seuraajat ovat hyviä kansalaisia. Johanneksen evankeliumissa keskeinen käsite on ”maailma”, joka hylkäsi Jeesuksen ja jota hallitsee pahuuden ruhtinas (”… maailman ruhtinas syöstään vallasta”, 13: 31). Kaksi maailmaa kohtaa toisensa, näkyvä ja näkymätön, iankaikkinen, maailma. Myöskään Johannes ei anna moraalisia ohjeita. Pääpaino on uskon sisällössä tai teologiassa. Johannekselle sopisi se, että kristityt voisivat jopa elää erämaassa. On tulkittu, että Johannes näyttää ajattelevan sitä, että ”oikea” teologia riittää, kaikki muut asiat hoituvat sitten omalla painollaan.

Vuorisaarnassa (Matteus 5) Jeesus sanoo: ”Te olette kuulleet sanotuksi …. mutta minä sanon teille…” ja kehottaa rakastamaan vihamiehiä ja rukoilemaan vainoojien puolesta (Matteus 5: 44). Golgatan ristiltä kuulemme Jeesuksen sanat: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät” (Luukas 23: 34) ja suhde valtaa pitäneisiin kuuluu kivitetyksi tulleen marttyyri Stefanoksen sanoissa: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä” (Apostolien teot 7: 60). Kirjeessä filippiläisille (1: 29) vakuutetaan: ”Teille on suotu se armo, että saatte uskoa Kristukseen ja vielä kärsiäkin hänen puolestaan” ja ensimmäisessä Pietarin kirjeessä (4: 13): ”Iloitkaa sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuken kärsimyksistä.”

Alkuseurakunnan tilannetta kuvaa hyvin suhde uskonnolliseen esivaltaan. Apostolit olivat Suuren neuvoston edessä:

Neuvosto kutsui apostolit sisään, ruoskitti heidät ja kielsi heitä puhumasta Jeesuksen nimessä, mutta päästi heidä vapaaksi. Apostolit lähtivät neuvostosta iloisina siitä, että olivat saaneet kunnian kärsiä häväistystä Jeesuksen nimen tähden. (Apostolien teot 5:40–41).

Roomalaiskirjeessä Paavali kehottaa osoittamaan kuuliaisuutta Jumalan asettamaa esivaltaa kohtaan. Ilmestyskirjan kuvaukset heijastavat kriittistä suhtautumista hallitusvaltaan.  Kyseisten kirjeiden kirjoittamisajankohdat, Kirje roomalaisille 50-luvun lopulla ja Ilmestyskirja eli Johanneksen ilmestys 90-luvulla, vaikuttivat ilmeisesti ratkaisevasti esivaltaan asennoitumisessa. Ilmestyskirjan kirjoittamisen aikana keisari Domitianus oli aloittanut kristillisten seurakuntien vainoamisen. Patmoksen saarelle karkotettuna Johanneksen ilmestyksen kirjoittaja hurmosnäkynsä pohjalta kuvaa nimeltä mainitsematonta kristittyjä vainoavaa valtaa.

Uudessa testamentissa kysymystä esivaltaan voi lähestyä kuuden Raamatunkohdan, perikoopin avulla. Ne eivät tyhjennä koko aihetta, mutta ne auttavat kuitenkin näkemään ja hahmottamaan kirjoittajien painotuksia. Nämä raamatunkohdat ovat Markuksen evankeliumi 12: 13-17 (jonka paralleelit löytyvät myös Matteuksen ja Luukkaan evenkeliumeista), Kirje roomalaisille 13: 1-7, Ensimmäinen kirje Timoteukselle 2:1-7, Kirje Tiitukselle 3:1-2, Ensimmäinen Pietarin kirje 2: 13-17 ja Johanneksen ilmestyksen kuvaukset 13: 1 – 10, 14: 8 – 13, 15: 2 – 4, 17: 4 – 18, 18: 1 – 8, 20 – 24.

Aloitetaan Jeesuksesta ja siitä, kenelle pitää maksaa veroa (Mark 12: 13-17)

Ja he lähettivät hänen luoksensa muutamia fariseuksia ja herodilaisia kietomaan häntä sanoilla.
Nämä tulivat ja sanoivat hänelle: ”Opettaja, me tiedämme, että sinä olet totinen etkä välitä kenestäkään, sillä sinä et katso henkilöön, vaan opetat Jumalan tietä totuudessa. Onko luvallista antaa keisarille veroa vai ei? Tuleeko meidän antaa vai ei?” Mutta hän tiesi heidän ulkokultaisuutensa ja sanoi heille: ”Miksi kiusaatte minua? Tuokaa denari minun nähdäkseni.” Niin he toivat. Ja hän sanoi heille: ”Kenen kuva ja päällekirjoitus tämä on?” He vastasivat hänelle: ”Keisarin”.
Jeesus sanoi heille: ”Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on”. Ja he ihmettelivät häntä suuresti. (Matt. 22:23–33; Luuk. 20:27–38)

Jeesuksen suhtautumista hallitusmiehiin kuvataan Uudessa testamentissa yleensä maltilliseksi. Hän ei valittanut Herodeksen ja Pilatuksen edessä (Markus 15:5, Luukas 23:9, Johannes 19:9). Mitään erityistä valtio-oppia ei kuitenkaan ole löydettävissä hänen sanoistaan tai teoistaan. Tähän keskusteluun ei liity mitään poliittista. Pilatuksen kanssa keskustellessaan Jeesus sanoo, ettei hänen kuninkuutensa ole tästä maailmasta (Johannes 18:36). Sillä hän haluaa osoittaa kuninkuutensa olevan kaiken ajallisen yläpuolella.

Jeesuksen kanta verorahakysymyksessä ei edusta tyhjentävää ja seikkaperäistä oppia oikeasta suhtautumisesta valtioon. Hänelle Jumala ja keisari olivat eri tason suureita. Veronmaksuvelvollisuus keisaria kohtaan oli oikeus ja kohtuus, jotta hallitusvalta pystyi suorittamaan tehtäväänsä maailmassa. Jeesuksen vastauksessa on ikään kuin nähtävissä nousevat myrskypilvet. Suuren draaman loppu oli tulossa. Jeesusta yritettiin monta kertaa saada lankaan, kunnes lopulta hänet vangittiin, mitä seurasi langetettu tuomio. Näin Jeesus oikeuttaa oman asemansa kohdatessaan vihamiestensä hyökkäykset.

Jeesuksen julistuksen ydin oli sanoma vapaudesta. Verorahakysymys osoittaa, että fariseukset, kirjanoppineet ja ylipapit eivät sitä ymmärtäneet. Heille veron maksaminen oli kysymyksenä ajankohtainen: Jumala oli Israelin kuningas, tarvittiinko enää keisaria?

Tässä on kaksi näkökulmaa: poliittinen ja uskonnollinen. Ihmisen on kysyttävä Jumalaa ja hänen valtakuntaansa, vain silloin hän voi ymmärtää oikean suhtautumisen esivaltaan. Raha on keisarin omaisuutta, mutta ihminen on Jumalan luomana Jumalan. Niin kauan kuin keisarin valtakunta on pystyssä, täytyy velvollisuus täyttää. Jeesuksen vastaus voidaan ymmärtää vain hänen eskatologisesti määräytyneestä, ei apokalyptisesti määräytyneestä Jumalan valtakunnan saarnastaan käsin. Hän ei esitä mitään kahden valtakunnan oppia. On olemassa vain yksi suuruus, josta kaikki riippuu:  Jumalan herruus ja valta. Ihminen, joka on kutsuttu kuuliaisuuteen, voi vaikuttaa maailmassa, koska Jumala on vaikuttanut hänessä.

Myös Jeesus itse joutui koetukseen: lähteäkö kumouksen tielle? Jeesus ei väistä tai pakene, hän ei kutsu kansaa vastarintaan juutalaista esivaltaa vastaan tai kapinaan Roomaa vastaan. Hänen sanomansa on vastauksessa verorahakysymykseen sama, mitä hän julisti. Hän tiesi olevansa sidottu kuuliaisuuteen Jumalaa kohtaan. Yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin kysymyksiin puuttuminen ei ollut hänen tehtävänsä. Jeesus julisti ilosanomaa köyhille ja sorretuille. Onko se nykyisen käsityksemme mukaan kritiikkiä tai nousemista esivaltaa vastaan?

Miten sitten Paavali?

Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat.

Sentähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion. Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee sitä, mikä hyvää on, ja sinä saat siitä kiitoksen; sillä se on Jumalan palvelija, sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää; sillä se ei miekkaa turhaan kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen rankaisemiseksi, joka pahaa tekee. Siksi tulee olla alamainen, ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myös omantunnon tähden. 

Sentähdenhän te verojakin maksatte. Sillä he ovat Jumalan palvelusmiehiä, ahkeroiden virassansa juuri sitä varten.

Antakaa kaikille, mitä annettava on: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia. (Kirje roomalaisille 13: 1–7)

Tähän Raamatunkohtaan viitataan usein tai helposti, kun pohditaan suhdetta maalliseen valtaan. Paavali käsittelee kirjeissään vain muutamassa kohdassa edes jollain lailla kysymystä suhteessa esitvaltaan. Miten Uusi testamentti suhtautuu esivaltaan, siihen ei löydy tässä tyhjentävää vastausta. Kirjoittaessaan Roomalaiskirjettä Paavali tuskin ajatteli esivaltaa vihamielisesti. Samoin oli ilmeisesti kirjeen vastaanottajien laita. Keisari Claudiuksen (keisarina vuosina 31–54) antama juutalaisedikti, juutalaisten häätäminen Roomasta (Apostolien teot 18:2), ei koskenut pakanakristittyjä.

Paavalia ei voida syyttää sosiaalisesta tai poliittisesta radikalismista. Hän ei ollut esimerkiksi orjuuteen läheskään yhtä kriittinen kuin monet hänen aikalaisistaan. Tärkeää on Roomalaiskirjettä luettaessa muistaa kaksia asiaa. Ensinnäkin se, että alkuseurakunta tai alkukirkko oli silloin varsin pieni ja vähäväkinen. Toiseksi pian lähestyvän lopun odotus. Rooman valta tulisi kestämään enää vain vähän aikaa. Paavali ei ollut niinkään kiinnostunut valtakunnan poliittisesta tilanteesta, josta olisi ollut paljon kirjallistakin aineistoa. Sen sijaan hänelle riitti Rooman valtakunnan takaama olotila, joka tulisi kuitenkin pian loppumaan.

Alkuseurakunnan suhteet pakanallista valtiota kohtaan olivat kahdenlaiset: toisaalta lojaali asenne, jonka mukaan roomalaisessa valtionjärjestyksessä nähtiin takuu vapaaseen ja rauhalliseen yhteiselämään, koska valtio oli esteenä pahan vallan täydelle kehittymiselle (viittaukset Antikristukseen, Toinen kirje tessalonikalaisille 2: 5–7), mutta toisaalta roomalainen valtio nähtiin Jumalaa vihaavien maailman voimien inkarnoitumaksi. Valtio saattoi olla paholaisen ase ja samalla pahin este Jumalan valtakunnan toteutumiselle. Paavali kirjoittaa (5: 3): ”Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä.”

Paavali kohdistaa sanansa haaveellista käsitystä vastaan, joka tekee evankeliumin laiksi yhteiskuntaelämälle. Sellainen laillisuus on hylättävä. Kaikki se, mitä esivalta tekee, ei välttämättä ole yhdemukaista Jumalan tahdon kanssa. On olemassa hyviä ja huonoja esivaltoja, Jumalaa pelkääviä ja jumalattomia. Niiden erilaisuudesta Paavali ei Roomalaiskirjeessä puhu, vaan siitä, mikä on yhteistä kaikelle esivallalle: se on Jumalan asettama. Valtio ei ole vain ihmisten sopimukseen perustuva laitos, vaan Jumalan asetus, joka estää Antikristusta pääsemään valtaan. Esivalta sinänsä ei ole mitenkään jumalallinen. Jumala voi käyttää myös arvottomia ja rikollisia ihmisiä tarkoitustensa läpiviemiseen.

Paavali ei viittaa Jeesuksen sanoihin verorahakysymyksessä, vaikka ajatuksellinen yhteys on ilmeinen. Mitä Paavali olisi sanonut, jos kristittyjen olisi ollut valittava keisarin ja Jumalan välillä, esimerkiksi keisari Domitianuksen (keisarina vuosina 81–96) vainojen aikana? Vainoharhaiseksi viimeisinä vuosinaan äitynyt Domitianus vainosi juutalaisia, kristittyjä ja niitä ryhmiä, joille roomalaisten jumalat eivät kelvanneet. Olisiko Paavali todennut ensimmäisten apostolien tavoin: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä”? Paavalin vastaus olisi ehkä ollut sama, mitä hän kirjoitti roomalaiskirjeessä: kristityllä on tässä Jumalan osoittamassa maailmassa varjeltavana vapautensa. Se toteutuu ja voi onnistua vain palvelemisessa ja lähimmäisen rakastamisessa.

Muutama näkökulma pastoraalikirjeistä, kirjeistä Timoteukselle ja Tiitukselle

Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa. Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.

Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä, josta todistus oli annettava aikanansa, ja sitä varten minä olen saarnaajaksi ja apostoliksi asetettu — minä puhun totta, en valhettele — pakanain opettajaksi uskossa ja totuudessa. (Ensimmäinen kirje Timoteukselle 2: 1–7)

Pastoraalikirjeiden kanta suhtautumisessa esivaltaan on selvä: Kristus on tullut kaikkien ihmisten tähden. Palvellessaan häntä kristittyjen on tunnettava olevansa osa sitä yhteiskuntaa, missä he elävät. On rukoiltava niiden puolesta, jotka huolehtivat sen hyvinvoinnista. Luukkaan evankeliumin korostus oikeutetusta hallinnosta heijastuu pastoraalikirjeissä. Ensimmäisen Timoteuskirjeen kirjoittaja korostaa sitä, kuinka kaikki toiminta jumalanpalveluksessa on rukousta, sen eri muodoissa. Esirukouksessa esivallan puolesta näkyy kristillinen asenne valtioon koko vakavuudessaan. Pakanallisen keisarin palvonnan sijalle astuu esirukous keisarin ja esivallan puolesta. Se ei tapahdu ainoastaan lojaalisuuden ilmauksena, vaan kuten ilmaus katkelman alussa ilmaus ”ennen kaikkea” osoittaa, sisäisenä pyyntönä.

Seurakunnan esirukous valtion puolesta on riippumaton kustakin poliittisesta tilanteesta. Esirukous koskee myös jumalattomia ja seurakuntaa vainoavaa valtiota. Tästä hyvä esimerkki on Venäjän ortodoksisen kirkon suhde maansa valtiovaltaan, oli se sitten tsaarin ajan Venäjä, kommunistinen Neuvostoliitto tai nykyinen Vladimir Putinin hallinto. Uuden testamentin kirjojen kirjoittamisen aikaan Rooman vallan eräs pysyvimmistä merkeistä ja ylpeyden aiheista oli rauhan säilyttäminen valtakunnan sisällä, PAX ROMANA. Jos rauha rikkoutui, valtio ei silloin turhaan miekkaa kantanut. Sekä esivallalle että alamaisille oli parempi, mitä vähemmän valtio joutui tarttumaan miekkaan.

Tiituksen kirjeessä (3:1–2) heijastuu esivallan muuttumassa oleva asenne kristittyjä kohtaan:

Muistuta heitä olemaan hallituksille ja esivalloille alamaiset, kuuliaiset, kaikkiin hyviin tekoihin valmiit, etteivät ketään herjaa, eivät riitele, vaan ovat lempeitä ja osoittavat kaikkea sävyisyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan.

Keisarikultin vaatimus valtion taholta ja toisaalta alkuseurakunnan taholta tullut vaatimus Kristuksen palvomisesta Herrana tekivät rauhallisen yhdessäolon alkukristittyjen ja valtion välillä vaikeaksi. Silloinkin kristillinen seurakunta halusi säilyttää periaatteellisen lojaalisuuden valtiota kohtaan. Kristittyjen piirissä ei syntynyt ajatusta poliittiseen vallankumoukseen. Tiituksen kirjeessä heitä muistutetaan ottamaan entistä avarampi asenne ympäristöönsä. Vain sillä tavoin voitiin olettaa, että heidän uskontonsa tulisi oikein ymmärretyksi.

Ensimmäisen Pietarin kirjeen muuttunut näkökulma

Olkaa alamaiset kaikelle inhimilliselle järjestykselle Herran tähden, niin hyvin kuninkaalle, joka on ylin, kuin käskynhaltijoille, jotka hän on lähettänyt pahaa tekeville rangaistukseksi, mutta hyvää tekeville kiitokseksi; sillä se on Jumalan tahto, että te hyvää tekemällä tukitte suun mielettömäin ihmisten ymmärtämättömyydeltä —  niinkuin vapaat, ei niinkuin ne, joilla vapaus on pahuuden verhona, vaan niinkuin Jumalan palvelijat.

Kunnioittakaa kaikkia, rakastakaa veljiä, peljätkää Jumalaa, kunnioittakaa kuningasta. (Ensimmäinen Pietarin kirje 2: 13–17)

Nyt kirjoittamisen aikana kristittyjen vainot olivat todellisuutta. Kristityt ovat kohdanneet vainoa jo keisari Neron (keisarina 54–68) aikana. Kirje on todennäköisesti 80-luvulta. Muutos Paavalin ajatuksiin Roomalaiskirjeessä on ilmeinen, vaikka kirjeen kirjoittajan ajatustapa on myös pakanakristillinen. Huoneentaulujen osina sekä Pietarin kirje että Roomalaiskirje osoittavat, että huoneentaulun kehotuksiin sisältyy myös suhtautumien esivaltaan.

Vaikka kristittyjä ei mainittavasti ollut ensimmäisen vuosisadan loppupuolella mukana valtion korkeimmassa hallinnossa, esivallan ongelma oli alkukristityille polttava. Kirjoittamisen aikoihin keisarikultti ja epäjumalienpalvonta rehottivat. Nyt kirjeen kirjoittaja vaatii kuuliaisuutta kuningasta kohtaan, mutta ”Herran tähden”. Jumalalla on ylin valta. Kuuliaisuus häntä kohtaan sivuutti kaikki keisarikultin vaatimukset.

Perusajatus on sama kuin Roomalaiskirjeessä: jos käyttäydyt kunniallisesti, voitat esivallan suosion. Pietarin kirjeen kehotus on täsmällisempi, jopa eri tavalla motivoitu. Se tekee myös eron johtajien ja provinssien käskynhaltijoiden kesken. Lisäksi Pietarom kirjeestä puuttuu kokonaan yhtymäkohta Roomalaiskirjeen 13. luvun alkuun: ”…sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta: ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat. Sentähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan”.

Paavali sanoo, että myös virkamiehet ovat Jumalan palvelijoita, mutta niin pitkälle Pietarin kirjeen kirjoittaja ei mene. Paavali halusi ehkä esittää ajatuksen valtiosta sillä tavoin, mitä Jeesus, apostolit ja alkukristillinen seurakunta olivat saaneet kokea valtiolliselta vallalta. Hän kehottaa pelkäämään ja kunnioittamaan vallanpitäjiä. Pietarin kirjeen kirjoittaja puhuu lisäksi väärän virkakäytännön mahdollisuudesta (3:14,17, 4:1,12–19). Korostuksena on, että kristittyjen suhde valtioon täytyy olla toisenlainen kuin Jumalaan.

Ilmestyskirjan antama kuva esivallasta

Ilmestyskirjan eli Johanneksen ilmestyksen kuvauksia on useita: 13:1–10; Ilm 14: 8–13; Ilm 15:2–4; Ilm 17: 4–18 ja Ilm 18: 1–8, 20–24.

Vainojen aikana kirjoitettu Ilmestyskirja ei näe itse valtiovallassa petoa, Jumalan valtakunnan vihollista. Esivalta on kuitenkin demonisoitunut keisarikultin kautta, johon se vaatii kaikkia ihmisiä osallistumaan (13:16–17).

Ja se saa kaikki, pienet ja suuret, sekä rikkaat että köyhät, sekä vapaat että orjat, panemaan merkin oikeaan käteensä tai otsaansa, ettei kukaan muu voisi ostaa eikä myydä kuin se, jossa on merkki: pedon nimi tai sen nimen luku.

Valtion johto on nyt muuttunut. Kirjoittaja kehottaa kristittyjä kestävyyteen vastoinkäymisissä, vankeudessa ja marttyyrikuolemassa, sillä Kristus tulee pian murskaamaan saatanallisen vallan. Johanneksen ilmestyksen kirjoittaja kääntyy Danielin kirjan kirjoittajan tavoin valtion vaatimusta vastaan, jonka mukaan alamaisilita ei vaadita ainoastaan kuuliaisuutta, vaan myös jumalallista hallitsijan kunnioitusta. Valtio, joka astuu rajojensa yli ja vaatii täydellistä, myös uskonnollista kunnioitusta, on peto. Lohikäärme ja peto hallitsevat, Jumala ja karitsa on sysätty syrjään. Lopullinen Antikristus ei voi olla enää kaukana!

Minkäänlaiseen kansannousuun kristittyjä Ilmestyskirjassa ei kuitenkaan kehoteta. Kristittyjen pienillä ryhmillä Vähässä Aasiassa ei ollut mahdollisuuksiakaan aseellisesti vastustaa roomalaista maailmanvaltaa. Kirjoittajan monta kertaa toistuvan sanoman ydin on siinä, että mikään paha ei voi juhlia Jumalan kansan kustannuksella.

Esivalta on Jumalan järjestys. Samalla se on Jumalan palvelija kaikkea pahaa rankaisevana ja kaikkea hyvää edistävänä sekä suojelevana voimana. Uuden testamentin mukaan esivallan takana ei ole mitään henkivaltoja. Jeesuksen sanat, ”minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä”, osoittavat Jumalan valtakunnan lopullista voittoa sekä näkyvässä maailmassa että henkimaailmassa.

Mitä kaikesta näiden Raamatunkohtien pohjalta voidaan sanoa?

Eri ihmiset hyvin erilaisissa tilanteissa ovat Uudessa testamentissa antaneet toisistaan poikkeavia vastauksia kysymykseen suhtautumisesta valtioon ja esivaltaan. Historiallinen tilanne on myös vaihdellut. Uusi testamentti kokonaisuutena ei anna selkeästi vastauksia valtiollis-poliittisiin käytännön kysymyksiin. Suhde uskonnolliseen valtaan ja dialogin eri muotoihin on toisenlainen ulottuvuus. Eri kirjoittajien välinen yhteneväisyys on kuitenkin nähtävissä: Uusi testamentti puhuu kokemuksesta ja uskosta, jotka pitävät pystyssä tässä maailmassa ihmisten käyttäytymistä, sen suuntaa ja päämäärää. Keisarikulttia lukunnottamatta Uusi testamentti ei suoraan puhu kristittyjen oppositiosta esivaltaa kohtaan. Suhtautuminen on periaatteessa myönteistä. Maallinen valta kulkee kohti loppuaan, mutta kristittyjen ”yhdyskunta on taivaissa”, jota Jumala poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa hallitsee. Asettuvatko Jeesus tai Uuden testamentin kirjoittajat yksiselitteisesti köyhien ja sorrettujen puolelle ja esivaltaa vastaan? Siihen edellä kuvaamani Raamatunkohdat eivät mielestäni anna vastausta.

Millainen on siis kirkon ja kristittyjen antama todistus? On pidettävä kiinni siitä, minkä kristityt ovat lahjaksi saaneet. Hieman eri aiheeseen liittyen Timo Junkkaala toteaa (Kanava 2/2021): ”Kirkko on kutsuttu mukautumaan Raamattuun ja suhtautumaan kriittisesti yhteiskunnalliseen kehitykseen, mutta nyt on suuri paine vaihtaa mukautumisen ja kritiikin kohteita.” Tätä on hyvä pohtia.

Olisiko Lutherista apua?

Martti Luther kirjoitti vuonna 1523 kirjasen ”Maallisesta esivallasta, miten laajalle maallinen esivalta ulottuu”. Siinä hän muotoili poliittisen etiikkansa perusteet. Lutherin maltillinen asenne tuli selkeästi esiin. On mielenkiintoista, että Luther ei mainitse sanallakaan Ilmestyskirjan kirjoittajan kriittistä ja tuomitsevaa kantaa esivallasta.

Pääajatuksena Lutherilla on se, että Jumalan järjestyksinä ovat olemassa toisaalta maallinen eli ajallinen regimentti ja toisaalta hengellinen regimentti. Maalliselle regimentille kuuluu ulkonaisen rauhan ja järjestyksen ylläpitäminen. Siihen Luther liittää myös evankeliumin julistamisen vapauden turvaamisen, siis meidän kielellämme uskonnovapauden takaamisen. Koska maallinen regimentti on Jumalan järjestys, alamaisten on osoitettava sille täyttä kuuliaisuutta. Ongelmallisissa tilanteissa Lutherin mukaan on toteltava ennemmin Jumalaa kuin ihmisiä (Apostolien teot 5: 29). Jumalan kahden hallintavallan toiseen puoleen, hengelliseen regimenttiin, kuuluvat ihmisen iankaikkista hyvää ja pelastusta koskevat asiat. Aseina ovat silloin ainoastaan Pyhä Henki ja Jumalan sana.

Jaakko Rusama

Kirjoittaja on pastori ja dosentti (PhD, TM) sekä Sansan varapuheenjohtaja.

Pin It on Pinterest

Back To Top
Haku