Terveiset Turuust!

Kirkolliskokous on jälleen koolla elokuussa. Näin tapahtui kulkutautivaaran vuoksi myös viime vuonna. Normaalitilanteessa kokoukset pidetään toukokuussa ja marraskuussa. Paikkana on tuttu Turun Kristillinen Opisto Räntämäessä reippaan puolen tunnin kävelymatkan päässä Turun keskustasta.

Kesäistä Turkua ja Aurajoen rantoja me kirkolliskokousedustajat pääsemme kuitenkin ihailemaan enintään varhain aamulla tai myöhään illalla. Ohjelma on tiivis. Täysistunnot alkavat yhdeksältä aamulla. Lyhyitä ruokataukoja lukuun ottamatta työskentely jatkuu pitkälle iltaan. Iltahartaus pidetään yhdeksältä. Taukojen aikana olisi tavattava edustajakollegoita ja pidettävä tärkeitä käytäväkeskusteluja.

Listalla isoja ja pienempiä asioita

Tällä viikolla – kuten aina – asialistalla on isoja ja pienempiä asioita. Isona voidaan pitää kirkkolakiuudistusta. Alun perin tarkoitus oli vain kirjoittaa se uuteen, selkeämpään muotoon ilman merkittäviä sisällöllisiä muutoksia. Paketti lähetettiin eduskuntaan hyväksyttäväksi. Eduskunta kuitenkin keskeytti kirkkolain käsittelyn ja palautti koko paketin uudelleen kirkolliskokoukselle. Nyt sitten pähkäillään, mihin saakka kirkon autonomia yltää. Jääkö kirkkolakiin maininta kirkon tunnustuksesta vai pidetäänkö sitä sinne kuulumattomana?

Samaa sukupuolta olevien liitot tietysti puhuttavat. Tällä kertaa käsittelyssä on edustaja-aloite, jossa pyydetään piispainkokousta laatimaan kaavat samaa sukupuolta olevien parien vihkimiseksi ja siunaamiseksi. Yhdet sitä toivovat, toisille se ei käy. Ja on niitäkin, jotka pitävät tällaista vain välttämättömänä esiasteena paljon radikaalimmalle kirkon avioliittonäkemyksen muuttamiselle.

Keskustelussa onkin tällä kierroksella nostettu esiin menettelytapakysymykset. Piispainkokous on todennut, että avioliittonäkemyksestä vallitsevaa erimielisyyttä ei voida ratkaista muutoin kuin hyväksymällä, että ollaan eri mieltä. Riippumatta siitä, mitä päätöksiä tämä kokous tekee, erimielisyys jää voimaan.

Rukouksen merkitys kirkolle

Sain olla edustaja Kirsi Hiilamon kanssa laatimassa aivan toisenlaista edustaja-aloitetta. Sen sisältönä oli rukouksen merkitys kirkolle. Liityin omassa puheenvuorossani professori Veli-Matti Kärkkäisen artikkeliin uutuuskirjassa Jokin meitä yhdistää – Näky kansankirkon jälkeisestä kirkosta (Kirjapaja 2021).

Kärkkäinen muistuttaa siitä, millä tavalla Apostolien teot kuvaa alkukirkon ihanteita: ”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” Siinä on ilmaistu neljä kirkon rakennuselementtiä: evankeliumi eli apostolien opetus, yhteys, sakramentti ja rukous.

Kärkkäinen huomauttaa, että luterilaisuudessa on tyydytty korostamaan evankeliumia ja sakramentteja, mutta keskinäinen yhteys unohtuu. Sama koskee tietysti rukousta. Rukousta ei tule eikä edes voi alistaa jollekin muulle kirkon keskeisistä ominaisuuksista. Rukous ei ole vain käsikirjaan painettuja sanoja, joita pappi tai esilukija lukee jumalanpalveluksessa. Rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Se on hengitystä ja kuuntelemista.

Kirkko, joka noudattaa tiukasti apostolien opetusta, mutta ei rukoile, muodostuu vankilaksi. Kirkko, joka säntillisesti toimittaa sakramentit oikein, mutta ei rukoile, muuttuu ohjelmatoimistoksi. Kirkko, joka vaalii keskinäistä yhteyttä ilman rukousta, kadottaa itsensä.

Pelkästään se on tärkeää, että kirkolliskokous puhuu rukouksen merkityksestä. Ehkä siitä aukeaa jokin uusi polku. Että Jumala, joka näkee meidän avuttomuutemme, itsekkyytemme, kipumme ja traumamme, tulisi avuksi ja ohjaisi eteenpäin.

Rukoillaan, että Jumala ohjaa myös kirkolliskokouksen työskentelyä.

Kuva: Pixabay