Kirkkohistoria osoittaa, että pandemioista on selvitty ennenkin

Koko maailmaa koetteleva koronapandemia muistuttaa yhteiskuntiemme haavoittuvuudesta. Toisaalta historian esimerkit kertovat toivosta. Sen ylläpitäjinä ovat olleet kristityt, jotka ovat rohkaisseet Jumalan armolla, lupauksella iankaikkisesta elämästä ja auttamalla muita.

Antiikin aikana epidemiat toivat hätää ja ahdinkoa monille ja verottivat väestöä. Rooman valtakunnassa levisi 250-luvulla tauti, joka myöhemmin ristittiin Karthagon piispan Cyprianuksen (n. 200–258) mukaan. Tautien lisäksi kristittyjä kohtasivat vainot. Mm. keisari Deciuksen toimeenpanema laajamittainen vaino kesti tammikuusta 250 kevääseen 251.

Cyprianuksen rutoksi kutsutun epidemian aikaisessa kirjoituksessaan Kuolemantaudista (De mortalitate) piispa Cyprianus neuvoi kristittyjä, kuinka suhtautua elämässä kohdattaviin onnettomuuksiin ja kuolemaan. Hän kehotti olemaan uskon kautta valmiina, olipa kyseessä omaisuuden menettäminen tai vakavan taudin aiheuttama ruumiinjäsenten tuska tai vaikka perheenjäsenen tai rakkaan läheisen kuolema.

Paavalin sanaan 1. Tess. 4:13–14 viitaten Cyprianus totesi, että surullisia läheistensä kuolemasta ovat ne, joilla ei ole toivoa. “Mutta me elämme toivossa. Me uskomme Jumalaan ja luotamme siihen, että Kristus kuoli meidän puolestamme ja nousi kuolleista. Me pysymme Kristuksessa ja nousemme kuolleista hänen kauttaan ja hänessä.”

Yhteinen hätä – jaettu toivo

Kun eräitä kristittyjä järkytti se, että tauti tempaisi mukaansa yhtä lailla kristittyjä kuin pakanoitakin, itsensä arvostettuna puhetaidon opettajana Karthagossa elättänyt ja vasta aikuisiällä kristityksi tullut Cyprianus muistutti, ettei uskoon tulla sen takia, että saisi onnettomuuksista vapaana iloisesti nauttia maailmasta. “Niin kauan kuin olemme täällä maailmassa, samanlainen liha liittää meidät yhteen muun ihmiskunnan kanssa, vaikka eroamme heistä hengessä.”

Cyprianus myönsi, että monet kristityt näkevät kuoleman kulkutautiin vapautuksena tästä maailmasta, mutta ei halunnut rohkaista marttyyriajatteluun. Sen sijaan hän totesi, että kuolemantaudin ja ahdingon pelästyttäminä “haaleat kristityt syttyvät, vapaamieliset ryhdistäytyvät, turtuneet heräävät, luopiot joutuvat palaamaan takaisin ja pakanoita saatetaan uskoon.”

Hän haastoi sanomalla, että tauti ottaa selvää jokaisen ihmisen hurskaudesta ja koettelee heidän mielenlaatunsa, ja kysyi mm.:

– Auttavatko terveet sairaita? Rakastavatko läheiset uskollisesti sukulaisiaan? Säälivätkö isännät sairastavia orjiaan? Pysyvätkö lääkärit apua anovien sairaiden luona hylkäämättä näitä?

Karthagon piispa kehotti varautumaan vilpittömällä mielellä, uskolla ja urheudella. “Kuolemanpelosta vapautuneina ajatelkaamme kuoleman jälkeen seuraavaa kuolemattomuutta. Osoittakaamme, että tämä on se, mihin uskomme.”

Cyprianus teloitettiin 14.9.258 keisari Valerianuksen toimeenpaneman vainon aikana. Hänen kirjoituksensa jäivät elämään rohkaisuksi tulevien aikojen kristityille.

“Kristus seisoo rinnallani”

Martti Luther (1483–1546) valmistautui aloittamaan luentonsa Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä pienelle joukolle opiskelijoita, kun yli Euroopan pyyhkäisseen paiseruton ensimmäiset tapaukset havaittiin Saksan Wittenbergissä elokuussa 1527. Suurin osa opiskelijoista oli paennut tautia. Luther ja hänen raskaana oleva vaimonsa Katharina päättivät pysyä perheineen kaupungissa ystävien ja vaaliruhtinaan neuvoista huolimatta.

Luther perusteli päätöstään:

– Jumala on sallinut vihollisen lähettää meille myrkyn ja kuolettavan saastan. Siksi pyydän Jumalaa armollisesti varjelemaan meitä. Sitten puhdistan asuintilat, tuuletan, annostelen lääkettä ja nautin sitä. Vältän paikkoja ja ihmisiä, joille läsnäoloni ei ole tarpeellinen etten saisi tartuntaa ja siten mahdollisesti tartuttaisi muita ja niin piittaamattomuudellani aiheuttaisi heidän kuolemaansa. Jos taas Jumala haluaa ottaa minut täältä, hän kyllä varmasti minut löytää. Olen tehnyt sen, mitä hän on minulta odottanut, enkä siten ole vastuussa enempää omasta kuin toistenkaan kuolemasta. Jos lähimmäiseni kuitenkin minua tarvitsee, en vältä paikkaa tai henkilöä, vaan menen vapaasti.

Marraskuun alussa tilanne oli vakavampi ja kaikkialla “kuului kuoleman huuto”. Lutherille kuoleman pakeneminen ei periaatteessa ollut väärin “missä se ei ole Jumalaa ja lähimmäistä vastaan”. Pappeja ja yhteisön hyvinvoinnista vastaavia virkamiehiä sekä “palveluksen tai velvollisuuden toisiinsa sitomia” hän opasti sairaiden ja toipilaiden luonnollisessa ja hengellisessä hoivaamisessa. Yhteisön tärkeänä tehtävänä oli Lutherin mukaan perustaa lasaretteja, “ettei jokaisen kaupunkilaisen tarvitse pitää sairaalaa talossaan”.

Myös Lutherin kodissa hoidettiin sairastuneita ystäviä ja talo oli taudin vallassa: “… pian se raivoaa, pian se lievittyy. Olemme aika tavalla peloissamme. Minulla on koettelemukseni, ja olen huolissani vaimostani, jonka synnytys lähestyy… Rutto on ollut kolmesti talossani. Pieni poikani oli yli kahdeksan päivää sairaana…”

Lopulta joulukuun 10. päivänä Luther saattoi kiitollisena todeta, että “Kätheni on synnyttänyt minulle pienen tytön… Synnyttäjä on terve, mutta heikko. Myös poikani Johannes voi hyvin ja on iloinen.” Kuun lopulla rutto Wittenbergissä oli “kuollut ja kuopattu”. Luther kirjoitti: “Olen ruumiillisesti terve, henkisesti sikäli kuin Kristus seisoo rinnallani.”

Lutherin oppilas, Suomen uskonpuhdistaja Mikael Agricola, suomensi 1544 rukouksen, joka ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan: “Herra Jumala, jonka varassa meidän elämämme jokainen hetki on. Ota palvelijoidesi rukoukset vastaan. Kuule meitä, kun huudamme sairaiden puolesta avuksi sinun laupeuttasi. Anna meidän vielä iloita niiden terveydestä, joiden puolesta nyt pelkäämme. Sinun rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen.”

Juha Auvinen

Kirjoitus on julkaistu Lähde-lehdessä 2/2020.