Myrskyluodon Maija järkytti jopa traumasomeen tottuneen

Liityin viime viikolla pian 300 000 muun suomalaisen joukkoon ja kävin katsomassa Myrskyluodon Maijan. Alkuperäiset teokset, eli lähes vanhempieni ikäiset romaanit ja tv-sarja, eivät olleet minulle lainkaan tuttuja, mitä nyt hiukan sitä supersuosittua melodiaa osasin tapailla. 

Poistuin elokuvateatterista täysin järkyttyneenä näkemästäni. Elokuvaseuralaiseni, eli oman äitini, mielestä meillä oli ollut ”kiva äitien vapaailta” jonkinlaisen naisia voimaannuttavan elokuvan parissa. Minun mielestäni elokuva oli erityisen järkyttävä juuri siksi, että kotona minua odottivat puoliso ja lähes vuoden ikäinen lapsi.

Äitini ilmeisesti tiesi järkyttävimmät käänteet etukäteen tai sitten kaikki hänen lapsistaan olivat jo kasvaneet aikuisiksi hukkumatta missään kohtaa tapaturmaisesti merellä. (Mikä onnenpekka.) 

Kristillisellä kentällä on kritisoitu luonnonuskojen paisuteltua roolia elokuvassa. Minulle olisi ollut ihan sama mitä tai ketä elokuvan fiktiiviset hahmot olisivat taikauskoisesti anelleet, jos se olisi pelastanut minut näkemästä surun murtamaa äitiä sukeltamassa hukkuneen poikansa ruumista. 

Maailman pahuus ennen ja nyt

Asiahan on niin, että millenniaalina ja suhteellisen aktiivisena somenkäyttäjänä – työskentelenhän Sansassakin sisällöntuottajana – olen hyvin tottunut ahdistaviin ja surullisiin sisältöihin sosiaalisessa mediassa. Maailman pahuus ja yksittäisten ihmisten tragediat vyöryvät somevirtoihimme pyytämättäkin tiedonvälityksen ja vertaistuen nimessä. 

Kun sosiaaliset mediat perustuvat yhä enemmän meille tuntemattomien ihmisten sisältöjen näyttämiseen reaktioiden toivossa, koskaan ei voi tietää, mitä seuraavan pyyhkäisyn takana piilee. Tekee mieli heittää puhelin pois ja sammuttaa samalla kärsimys ja pahoinvointi maailmasta. Sekin varsinainen ikävä someilmiö! 

Vaan kun ei ole. Maija muistutti minua siitä, että elämän nurja puoli on ollut aina läsnä tavalla tai toisella. Tyypillisimmät kauhut ja surut ovat erilaisia eri aikoina ja eri puolilla maailmaa, mutta pakoon niiltä ei pääse, vaikka sulkisi puhelimensa tai matkustaisi 1800-luvun Suomesta 2020-luvun Suomeen. 

Myrskyluodolla kohdatut ongelmat tuntuvat osin utopistisilta tai vähintäänkin harvinaisilta tämän päivän suomalaisen silmin, mutta eivät niinkään globaalisti tarkasteltuna. Sotatoimet tappavat viattomia sivullisia ja aiheuttavat valtavaa kärsimystä niin Lähi-idässä kuin Ukrainassakin. Myös luonto on joskus armoton: vuosi sitten Turkin ja Syyrian maanjäristyksissä kuoli enemmän ihmisiä kuin Hyvinkäällä on asukkaita. Lapsikuolleisuus (under five mortality rate) on edelleen esimerkiksi Pakistanissa ja Afganistanissa korkeampi kuin Suomessa 75 vuotta sitten. 

Mikä on tragedioista suurin?

Sansa tekee mediatyötä paikallisten työntekijöiden voimin kaikilla edellämainituilla alueilla – Pyhällä maalla, Ukrainassa, Turkissa, Pakistanissa ja Afganistanissa. Työmme on myös sosiaalista, psykologista ja kulttuurisidonnaista, mutta sen ytimessä on elämän peruskallio, joka kantaa myrskytuulen ja aallokon keskellä. Kaikkia elämän vaikeuksia emme voi pyyhkiä pois, vaikka rukoukset osoitettaisiinkin kansanuskomusten sijaan  oikeaan osoitteeseen. 

Medialähetystyö näkyy laadukkaina sisältöinä televisiossa, radiossa ja sosiaalisissa medioissa. Ihmisten päivittäin käyttämissä kanavissa pilkahtelee kaiken tragedian ja ahdistuksen keskellä toivon, hyväksynnän ja ansiottoman rakkauden viestejä. 

Ehkä suurin tragedia on kuitenkin elämänsä kokeminen merkityksettömänä, turhana tai vain kärsimyksen täyteisenä. Tähänkin kristillinen sanoma voi antaa vastauksen. 

Myrskyluodon Maija nousee elämänsä lopussa laivaan rauhallisin mielin. Kallio on kantanut hänen jalkojensa alla. Me Sansassa teemme töitä joka päivä sen eteen, että sama rauha voisi olla totta yhä useamman sydämessä yli kulttuuristen ja maantieteellisten rajojen.