Matti Laurila kannustaa seurakuntia lähetystyön tukemiseen

Erityisesti kaksi lähetystyöhön liittyvää seikkaa on viime aikoina rohkaissut Oulun hiippakunnan hiippakuntasihteeri Matti Laurilaa, jonka työalaan kuuluvat lähetystyö ja kansainvälinen diakonia.

Toinen on elokuun lopussa Helsingissä järjestetyt lähetyskumppanuusneuvottelut, johon osallistui kumppaneita yli 30 maasta. Myös Sansan kansainvälisiä kumppaneita oli vieraina. Neuvotteluiden jälkeen ulkomaiset vieraat rikastuttivat vielä seurakuntavierailuillaan monia seurakuntia ympäri Suomea. Oulun hiippakuntaankin saatiin kansainvälisiä vieraita.

Toiseksi Laurilaa on rohkaissut piispainkokouksen syyskuun alussa antama suositus, jonka mukaan seurakuntien olisi hyvä antaa vähintään kolme prosenttia seurakuntien verotuloista lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan. Aikaisempi suositus vuodelta 1982 on kaksi prosenttia.

− Nyt on tärkeää, että hiippakunnat ja seurakunnat viestittävät suosituksesta ja siitä, miksi lähetystyö on tärkeää, Matti Laurila sanoo.

Lähetystuessa kasvuvaraa

Matti Laurilan mukaan lähetysjärjestöjen taloudellinen tuki saisi olla vahvempaa Oulun hiippakunnassa. Tällä hetkellä seurakuntien verotuloista vain noin 1–2 prosenttia ohjautuu lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan kirkon virallisten lähetysjärjestöjen kautta. Yhtenä selittävänä tekijänä on lestadiolaisten herätysliikkeiden vahva läsnäolo alueella. Niissä lähetystyön tuki annetaan liikkeiden omiin lähetyskohteisiin.

− Meillä on kuitenkin upeaa yhteistyötä myös vanhoillislestadiolaisten viranhaltioiden kanssa. He ovat aktiivisesti mukana esimerkiksi järjestämässä hiippakunnan lähetysjuhlia.

Oulun hiippakunnassa on järjestetty jo 40 vuoden ajan hiippakunnan omia lähetysjuhlia. Eri seurakunnissa ympäri hiippakuntaa kiertävissä juhlissa ovat kaikki kirkon lähetysjärjestöt ja Kirkon Ulkomaan apu olleet mukana.

− Se on iso juttu, Laurila iloitsee. 

Lähetystyö läpäisee Oulun hiippakunnassa melko hyvin seurakuntaelämän. Se näkyy jumalanpalveluselämässä, rukouksissa ja erilaisissa tapahtumissa. Lähetystyöhön innostavat myös nimikkolähettien vierailut seurakunnissa. Erilaiset vapaaehtoisvoimin pyörivät lähetyspiirit toimivat vielä joissain seurakunnissa. Tosin niissä on sama haaste kuin vapaaehtoistyössä laajemminkin: uusia, sitoutuneita vapaaehtoisia on vaikeampi löytää. Ihmiset eivät mielellään sitoudu pitkäkestoisiin vastuisiin.

Pappeutta ja lähetystyötä

Matti Laurila on työskennellyt Oulun hiippakunnassa jo 20 vuotta. Alkuun työnantaja oli Suomen Lähetysseura ja nykyään Oulun hiippakunta. Työn sisältö on muuttunut hieman vuosien saatossa, mutta pääpiirteissään se on sama. Ennen Oulua Laurila työskenteli seurakuntapastorina, ensin Pattijoella Raahessa kymmenen vuotta ja sitten kuusi vuotta Kempeleessä.

Lähetystyöllä on Laurilan elämässä myös henkilökohtainen ulottuvuus. Hän haki yhdessä perheasianneuvottelukeskuksessa työskentelevän vaimonsa kanssa pari kertaa lähetystyöhön. Asia ei kuitenkaan tuolloin edennyt lähtöön asti Matti Laurilan huonon näkökyvyn vuoksi.

Hän sairastaa synnynnäistä silmien verkkokalvon rappeumaa, joka on sittemmin vienyt näkökyvyn kokonaan.

Mutta kaipuu kentälle poiki kuitenkin sapattivuoden. Laurila oli puolisonsa kanssa vuoden Israelissa, missä hän opiskeli heprealaisessa yliopistossa Raamatun arkeologiaa ja juutalaisuuden historiaa.

− Se oli huikea vuosi.

Lähetysseuran hiippakunnallisessa työssä ollessaan Laurila ennätti olla myös puolen vuoden jakson lähetystyössä Nepalissa yhdessä vaimonsa vuokon kanssa.

− Kirsti Kirjavainen Suomen Lähetysseurasta kysyi, lähtisimmekö Nepaliin tekemään vammaistyön kartoitusta. Lähdimme sinne kahden lapsen kanssa, Laurila kertoo.

Nepalissa he haastattelivat paikallisia sokeita heidän onnellisuutensa mahdollistajista ja esteistä ja laativat siitä tutkielman paikallisen vammaisjärjestön käyttöön.

Hyvä arki

− Kiitos Jumalalle, että olen työssä, jota pystyn tekemään. Työni on innostavaa ja mielenkiintoista, Laurila huokaa kiitollisena.

Sopeutumista näön menettämiseen on auttanut pitkä sopeutumisaika ja erilaiset arjen apuvälineet. Opaskoirakin hänellä aikaisemmin oli, mutta hän joutui toteamaan, ettei se sovi reissutyöläiselle.

Laurila pystyy liikkumaan kepin kanssa hyvin paikasta toiseen. Helsingissäkin hän osaa suunnistaa Helsingin rautatieasemalta kirkkohallitukseen Etelärantaan. Kännykän sokeiden sovellus on myös ahkerassa käytössä.

Iloa Laurilalle, 61, tuovat työn lisäksi neljä tytärtä ja lapsenlapset. Hän myös iloitsee siitä, että pystyy lenkkeilemään ja hiihtämään talvisin.

− Minulla on rikas elämä. Toivon vain muistavani, että kaikilla maailmassa asiat eivät ole yhtä hyvin.

Sari Savela

Kirjoitus on julkaistu Sansa-lehdessä 4/2024.