Piispa Mari Leppänen: Usko saa näkyä

Mari Leppäsen pappisvihkimys vuonna 2012 oli mediatapaus: vanhoillislestadiolainen nainen vihittiin papiksi. Samana vuonna ilmestyi Leppäsen ja Johanna Hurtigin kirjoittama lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä käsitellyt kirja Maijan tarina. Kirja ylitti uutiskynnyksen ja valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi.

Kynttilänpäivänä 7.2.2021 Mari Leppänen vihittiin Turun arkkihiippakunnan piispaksi. Myös valinta piispaksi oli mediatapaus. Tämä haastattelu tehdään tammikuun alussa, kuukautta ennen vihkimysmessua.

Millaisella mielellä olet vaalin ja vihkimyksen puolivälissä?

Puolen vuoden vaalimatkaan työn ohessa mahtui monenlaista, myös paineita. Siihen nähden vaalin ja välitilan päätös oli helpotus. Samalla hämmensi: Näinkö tässä nyt kävi? Olo on kiitollinen, mutta tehtävän edessä nöyrä. On eri asia seurata vierestä kuin astua piispan tehtäviin. Mieli on levollinen, koska tuomiokapitulissa on hyvä työporukka. Piispan työ toteutuu yhteistyössä muiden kanssa.

Piispoilla on perinteisesti paljon vaikutusvaltaa. On kuitenkin sanottu, että piispuus on kärsinyt inflaation ja pahimpien arvioiden mukaan siitä on enää vain riekaleet jäljellä. Miten suhtaudut tällaisiin arvioihin?

Kyllä piispan auktoriteetti on muuttunut. Enää ei ole itsestään selvää annettua paikkaa. Luottamus ja arvostus pitää jatkuvasti lunastaa. Mutta piispalla on edelleen tärkeä rooli muutosten keskellä ja seurakuntien tukena. Useimpien suomalaisten kirkkosuhde rakentuu median kautta. Jos piispa onnistuu ottamaan paikkansa mediassa, vaikutusmahdollisuuksia on paljon.

Minkälaisena näet Suomen evankelisluterilaisen kirkon tulevaisuuden ja oman roolisi piispana?

En haluaisi rakentaa tulevaisuutta uhkakuvista käsin. Joudumme purkamaan rakenteita talouden kiristyessä, mutta kirkon merkitys ei heikkene. Tekee hyvää joutua miettimään perustehtävää. Ennen saattoi ajatella, että kirkon rooli on itsestään selvä. Nyt meiltä edellytetään uudenlaisia taitoja ja kykyä asettua vuoropuheluun. Kirkon tehtävä on hengellinen, ja sen tulee näkyä kaikessa mitä tehdään.

Näen piispan tehtävät kolmessa osassa: keskeisintä on seurakuntien tukeminen, toisena on verkostoissa toimiminen ja kolmantena mediassa vaikuttaminen. Seurakuntien suuntaan haluan olla helposti lähestyttävä. Kirkon päätöksenteko on hidasta ja siksi muutokset lähtevät usein alhaalta käsin. Tuomiokapitulin kanssa autamme seurakuntia uudistuksissa ja teemme niitä näkyväksi.

Mikä on suhteesi lähetystyöhön?

Ymmärsin jo lapsena, että lähetystyö on kristityn elämäntapa. Vanhoillislestadiolaisuuteen ei mielestäni kuitenkaan liittynyt kovin vahvaa lähetysnäkyä. Ajateltiin, että kun eletään, se vaikuttaa. Joskus olen hämmästellyt sitä, miksi uskosta ei juurikaan puhuttu. Jos olen löytänyt elämäni suurimman lahjan, miksi en kertoisi siitä vaikkapa työpaikalla? Uskon näkyminen arjessa ei saa olla tabu.

Lähetystyötä ei enää käsitetä yhdeksi kirkon työalaksi, vaan kirkon olemusta määrittäväksi piirteeksi. Sanotaan, että kirkolla ei ole lähetystä, vaan lähetyksellä on kirkko. Kirkko on väline Jumalan missiossa. Missio eli lähetys on sitä, mitä Jumala tekee ja mihin hän kutsuu kirkon ja yksittäisen kristityn työtoverikseen. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa?

Tunnistan tämän murroksen. Lähetys on kirkon olemukseen kuuluva asia ja meidän kaikkien yhteinen tehtävä. Mutta myös lähetystyöllä on paikkansa. Se tapahtuu kaikkialta kaikkialle, olemme sekä antava että saava osapuoli. Tehtävään kuuluu sekä julistus että auttaminen. Lähetys toteutuu eri kirkkojen yhteisenä työnä. Lähetystyö on aina myös kulttuurin opiskelua ja ydinsanoman välittämistä ymmärrettävällä tavalla eri ympäristöissä.

Uskontodialogin nimissä voidaan ajatella, että Jeesuksesta kertomisen ja julistamisen sijaan kristittyjen tulee vain hakeutua vuoropuheluun toisin uskovien kanssa. Mikä merkitys on julistavalla ja evankeliumia levittävällä lähetystyöllä?

Tämä aika tekee julistuksesta vaativaa. Ihmiset ovat herkkiä sävyille. Kysellään, saako uskonto ylipäänsä näkyä mediassa. Raivopäinen oman näkemyksen puolustaminen ei onnistu. Pitäisi osata taitavasti ja toisia kunnioittaen tuoda esiin uskon näkökulma, mutta kuitenkin olla rohkeasti sitä mitä on. Sama toteutuu myös lähetystyössä. Sen tärkeitä tunnuspiirteitä ovat kunnioitus, avoimuus, vuorovaikutus ja kokonaisvaltaisuus. Tuomiosunnuntain evankeliumissa (Matt. 25:31–46) ei kysytä, onko ihmisille kerrottu Jeesuksesta oikein, vaan onko eletty Jeesuksen jalanjäljissä.

Mitkä ovat yhteiskuntamme suurimmat tarpeet, joihin evankeliumi voi vastata?

Moni on täyttänyt elämänsä tekemisellä, kiireellä ja kuluttamisella. Tarvitaan paikkoja hiljaisuudelle. Moni kysyy elämän mieltä. Onko minulla paikkaa? Tuleeko joku minua vastaan, kun juoksen kotiin? Myös itse olen paininut kodittomuuden tunteen kanssa. Kristillisen uskon ihmeellinen voima on siinä, että se on lääke monenlaiseen kodittomuuteen, yksinäisyyteen ja haavoihin. Kirkon lähetystyö voi kotimaassa hyvin, kun elämme uskoamme arjessa todeksi.

Miten näet kristillisen median ja kirkon yhteistyön mahdollisuudet?

Kristillisellä medialla on oma paikkansa. Toivon siltä ennen kaikkea syvyyttä. Ristiriitojakin on pystyttävä käsittelemään, mutta syvyysulottuvuus on se, mihin kristillisellä medialla on eniten välineitä. Samalla on tärkeää, että uskonnot ylipäänsä näkyvät ihan tavallisessa mediassa.

Sansa on yksi kirkon seitsemästä lähetysjärjestöstä. Minkä viestin haluaisit lähettää järjestöille ja niiden työn tukijoille?

Mitä voisi olla yhtenäisempi lähetystyö eri toimijoiden kesken? Jokaisella järjestöllä on oma historiansa, rikkautensa ja näkökulmansa. Medialähetyksellä on tärkeä roolinsa. Se tavoittaa niitä, joita muut eivät tavoita. Mitä mahdollisuuksia yhteistyö voisi avata? Keiden kanssa? Olkaa rohkeita kysymään, missä meitä erityisesti tarvitaan. Silloin työ toteutuu entistä paremmin.

Aikamme tarvitsee sanoja armosta ja toivosta, rakkauden tekoja ja rukousta. Toivotan Jumalan siunausta sille työlle, jota teette. Sillä on merkitys.

Arto Antturi

Kirjoitus on julkaistu Lähde-lehdessä 1/2021.