Pysähtyminen, hiljentyminen ja huokaus hongkongilaisessa metrossa

Kiitollisuus on kuin lihas, jota täytyy treenata, jotta se vahvistuu. Oman treeni-intoni puhkeamiseen vaadittiin tuhansien kilometrien etäisyys tavalliseen arkeen.

Parikymppisenä yliopisto-opiskelijana vietin muutaman kuukauden opiskelijavaihdossa Hongkongissa opiskellen media-alaa. Kävi nopeasti selväksi, että elämä Hongkongissa tulisi olemaan hyvin erilaista kuin mihin olin tottunut.

Koti-Suomessa asuin tilavassa yksiössäni ja autoilin paikasta toiseen. Hongkongissa asettauduin asumaan opiskelija-asuntolaan, missä jaoin huoneen toisen opiskelijatytön kanssa ja kylpyhuoneen neljän hengen kesken viereisen huoneen asukkaiden kanssa. Keittiötilat olivat koko kerroksen väelle yhteiset.

Hissikielto ja mustat banaanit

Viikkojen myötä arki asettui uusiin uomiinsa. Yhteisessä jääkaapissa haisivat jonkun mustaksi muuttuneet banaanit. Yksi kämppis tapasi kuunnella radiota puolen tunnin suihkusessioillaan juuri kun itsellä olisi ollut kiire, ja toinen nukkui viereisessä sängyssä ikkuna auki myös yölämpötilojen pudotessa lähemmäs kymmentä astetta. Puhumattakaan siitä, että hanasta olisi tullut juomakelpoista vettä tai että paikalliseen seurakuntaan olisi päässyt vartissa ovelta ovelle autolla.

Erilaiset kulttuurishokit seurasivat toisiaan. Esimerkiksi hissiä sai joskus odotella pitkäänkin, koska yhtäkään kerrosväliä ei voinut taittaa portaissa: isot varoituskyltit porraskäytävän ovissa uhkasivat, että oven avaaminen aiheuttaisi automaattisen palohälytyksen.

Vaikkeivät ongelmat isoja ja vakavia olleetkaan, elin tietyllä tavalla jatkuvalla epämukavuusalueella. Ei kannattanut tuudittautua koskaan kovin pitkäksi aikaa siihen, että asiat sujuisivat totutusti tai vanhat toimintatavat pätisivät edelleen. Koko ajan piti olla valmiina itse mukautumaan.

Kiitollisuutta läheltä ja kaukaa

Yhtäkkiä, ihan pyytämättä, mieleeni alkoi tipahdella kiitosaiheita laidasta laitaan. Kiitin siitä, mikä oli uudessa elinympäristössäni hyvin, mutta myös siitä, mitä kaipasin Suomesta ja osasin arvostaa vasta nyt.

Kävellessäni ruokakaupasta isojen vesipullojen kanssa kiitin mielessäni Suomen puhtaasta hanavedestä – sekä siitä, että olin löytänyt marketista hyvänmakuisen vesimerkin. Seistessäni täpötäydessä metrossa kiitin omasta autosta, ja kadulla kävellessäni kiitin lämpimästä säästä, missä ei tarvinnut skrapata auton ikkunoita. Kiitin perheestä ja läheisistä, joilta sain kannustusta ja välittämistä silloin, kun sitä tarvitsin.

Kämppikseni torkkuessa iho kananlihalla kiitin opiskelija-asuntolan tuomasta rahansäästöstä. Hongkongissa vuokrat ovat maailman kalleimpien joukossa, ja toiset suomalaiset vaihto-opiskelijat esittelivät minulle kolmen neliön asuinhuoneitaan, joista he maksoivat ainakin kahdeksan-yhdeksänkertaista summaa omiin asuntolamaksuihini verrattuna.

Pitkin päivää kiitoksen huokailusta tuli luonteva osa elämää, kun ympäristö vaihtui hetkeksi ihan uudenlaiseen. Huomasin, että esittämällä pieniä kiitoksia pitkin päivää pystyin olemaan läsnä nauttimaan juuri käsillä olevasta hetkestä ilman, että olisin haikaillut aina johonkin muualle. Lopulta kiitollisuuslihaksen vahvistuessa kiitollisuuden aiheita löytyi aina lisää ja lisää. Kiitollisuus ei vaatinut – eikä vaadi edelleenkään – mitään sen kummempaa kuin esimerkiksi rukouskaan: pysähtymisen, hiljentymisen ja huokauksen.

Palattuani kotiin olen pyrkinyt pitämään kiitollisuuslihakseni vahvana ja pääosin onnistunutkin siinä, joskus paremmin ja joskus huonommin. Sanoisin jopa, että se oli yksi parhaista matkamuistoista, mitä tältä monin puolin upealta reissulta sain, vaikka paradoksaalisesti olisin voinut löytää sen ihan mistä tahansa. Aina on nimittäin jotain kiitettävää, Suomessa tai maailman toisella laidalla.

Onko joskus vaikea nähdä kiitoksen aiheita omassa elämässä? Tule mukaan Kiitollisuusviikolle ja tilaa itsellesi päivittäinen annos kiitollisuutta sähköpostiviestin muodossa osoitteessa kiitollisuusviikko.fi!