Uskonmiehiä ja -naisia
Allegro-junan ravintolavaunussa oli iloinen puheensorina. Istuin kolmen virkapuvussa olevan papin kanssa juomassa kahvia. Keskustelimme Venäjästä, Inkerin kirkon arjesta ja haasteista. Ohi käveli useamman rohkaisuryypyn ottanut keski-ikäinen liikemies. Hän pysähtyi pöydän kohdalle, kun huomasi pappien sokeripalat. Hetken katseltuaan meitä silmiin hän tokaisi vakavasti: “Oletteko uskonmiehiä?”. “Kyllä”, tuli neljä hymyilevää vastausta.
Mies lysähti vapaalle tuolille ja alkoi tentata, mistä se Jumala oikein löytyy. Kysymyksistä kuuli, että hän oikeasti etsi ja arvosti sitä, mitä me olimme löytäneet elämämme perustaksi. Loppumatkan sisältö oli sinetöity. Myöhemmin yksi papeista vaihtoi miehen kanssa käyntikortteja, kun asuivat samassa kaupungissa.
Junakeskustelusta jäi kiitollinen mieli. Mitäpä jos olisimme matkustaneet tavallisissa arkivaatteissa? Olisiko tämä mies huomannut meitä ja saanut suuntaa elämäänsä?
Tuhkasta nousemisen ihme
Junakeskustelussa ei keskitytty teologiaan ja oppirakenteisiin. Kyse oli elämän peruskysymyksistä. Onko kaiken takana elävä Jumala, joka voi auttaa? Tätä samaa etsintää näin viikko sitten Pietarissa vieraillessani Pyhän Annan kirkossa. Tuo kirkko oli tuhoutunut täysin tuhopolton seurauksena kymmenen vuotta sitten. Vain seinät olivat jääneet pystyyn.
Tänään nokisten mustien seinien sisällä kokoontuu voimakkaasti kasvava nuorten aikuisten luterilainen seurakunta. Työmuodot ovat hyvin kaukana muodollisesta jumalanpalveluselämästä. Pääpaino on arkielämän teemojen käsittelemisessä nykyajan kielellä ja tavoilla. Ei viihdettä, vaan rehellistä asioiden käsittelyä – keskustellen, draaman, musiikin, jopa pelien avulla. Jäinkin miettimään, että pitääkö kirkon palaa, jotta tavalliset venäläiset näkevät rakennusten ja alttareiden taakse uskon ytimeen.
Ydin on pääasia
Kristittynä toivomme, että kaikki ihmiset löytävät Jeesuksen elämän pelastajaksi. Suomessa kirkkoja on lähes joka kylässä ja kaupungissa. Kiinnostuksen ydin on apu Jeesukselta, eivät kirkolliset puitteet tai teologia.
Junakeskustelun aikana tajusin, että emme ole vastausautomaatteja, vaan paremminkin keskustelijoita ja tienviittoja. Kyse ei ole siitä, mitä sanomme, vaan mitä olemme lähellä eläville. Kerran kuulinkin hyvän tiivistelmän vuorovaikutuksesta: “Anteeksi, en kuule mitä sanot, koska elämäsi huutaa niin kovaa”. Elämämme vakuuttaa voimakkaammin kuin sanamme. Mikä helpotus.
Vuorisaarnassa Jeesuksen kehotus olla valona pimeydessä (Matt. 5:13) on ensin olemista ja vasta sen jälkeen sen kertomista, mitä itse on löytänyt. Ei tuputtamista, ei oppia, ei “tee näin tai noin”, vaan ympärillämme elävien ihmisten kysymyksiin vastaamista. Itse pohdin, miksi me kristityt yritämme peittää julkisuudessa uskoamme – nyky-yhteiskunnassa se näkyy kuitenkin.
