Viha, vaino ja rakkaus
Open Doors -järjestön mukaan maailmassa on tällä hetkellä yli 200 miljoonaa vakavasti vainottua kristittyä, mikä tekee kristityistä maailman suurimman uskonnollisesti vainotun ryhmän. Suomesta käsin katsottuna kristittynä eläminen ei kuitenkaan tunnu erityisen vaaralliselta. Minun uskonvapauttani ei konkreettisesti uhkaa mikään. Se seikka, että olen tunnustava kristitty, ei aiheuta säröä arkeeni enkä koe elämässäni sosiaalista, taloudellista tai poliittista syrjintää tai vahinkoa.
Kiinassa ja Intiassa lisääntyvää vainoa
Maailmalla trendi tuntuu olevan, että monin paikoin kristittyjen elämä on muuttumassa vaikeammaksi. Open Doors -järjestön mukaan sekä uskonnollinen nationalismi että radikaali islamismi leviävät Aasiassa ja Lähi-idässä. Niiden myötä myös kristittyjen ahdinko lisääntyy näillä alueilla. Muun muassa Intiassa vallassa oleva hindunationalistinen puolue edistää ajattelua, jonka mukaan “olla intialainen on yhtä kuin olla hindu”. Se on saanut aikaan sekä kristittyjen että muiden uskonnollisten vähemmistöjen syrjintää ja vainoa.
Myös Helsingin Sanomat uutisoi (HS 11.9.2018), miten Kiinan viranomaiset polttavat Raamattuja, sulkevat kristillisiä kirkkoja ja vaativat seurakuntalaisia allekirjoittamaan papereita, joissa he luopuvat uskostaan. Helsingin Sanomien juttu sekä eri tahojen tiedot kristittyjen tilanteesta maailmalla saivat minut pohtimaan omaa suhdettani kristittyjen vainoihin.
Miten minä reagoisin, jos joutuisin häirinnän tai vainon kohteeksi? Mitä tekisin, jos henkilökohtaiset varani jäädytettäisiin, kuten kävi pekingiläiselle protestanttisen kirkon pastorille, Ezra Jin Mingrille, enkä voisi ostaa edes maitoa kaupasta? Tai miten toimisin, jos henkeäni uhattaisiin? Olisin luultavasti paniikissa. Ja peloissani.
“Rakastaa vihamiehiänne”
Pelon ja uhattuna olemisen keskellä voisi nousta myös viha ja kostonhalu. Jo nyt uutiset terroritekojen siviiliuhreista saavat mieleni usein kuohumaan sekä syytökset ja tuomiot lentämään ajatuksissani. Miten vastaisin itseeni kohdistuvaan vihaan? Vihaisinko takaisin, haluaisinko kostoa?
Tässä kohtaa Jeesuksen sanat “rakastakaa vihamiehiänne” tai Isä meidän rukouksen kohta “… niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet” osuvat todella arkaan paikkaan. Miten vaikeat sanat elää todeksi jo nyt tässä “pullamössökristillisyydessä”, saati silloin, kun on todellisen vihan ja vainon kohteena.
Minut pysäytti tarina, jonka kuulin Egyptistä. Muutama vuosi sitten arabikevään kuohunnan yhteydessä siellä poltettiin ja tuhottiin myös kristillisiä kirkkoja. Yhden tällaisen kirkon raunioille meni joukko uskovia rukoilemaan ja ylistämään Jumalaa heti kirkon tuhoamisen jälkeen.
Kuvittele tilanne: sinulle rakas ja tärkeä paikka on juuri tuhottu. Päällimmäisinä tunteina tuskin olisivat kiitos ja ylistys. Silti, tämä uskovien joukko valitsi mennä paikalle rukoilemaan ja ylistämään. Raunioihin oli kirjoitettu isoin kirjaimin “vihaamme teitä”. Nämä uskovat kirjoittivat päälle “mutta me rakastamme teitä”.
Kaiken vihan, tuskan ja inhimillisesti vaikean keskellä näyttäytyykin Herran rakkaus. Siinä on toivo.
