Kahden metrin Kroatia
Ensimmäinen jumalanpalvelus kappeliseurakunnassamme Antunovacin kylässä on alkamassa. Seison ovella vastaanottamassa seurakuntalaisia. Melkein kaikki haluaisivat edes kätellä, moni antaisi poskiposut ja halaisi – on niin vaikeaa muistaa kahden metrin sääntö. Muistuttelen seurakuntalaisia, että vielä emme saa koskea, ja ohjaan heidät käsidesin kautta istumaan turvavälein sisälle kirkkoon.
Samaan aikaan, kun Suomessa vitsaillaan siitä, että suomalaiset joutuvat kahden metrin säännön vuoksi lähemmäs toisiaan kuin ennen, niin Kroatiassa on todella vaikeaa yrittää pitää tuota välimatkaa toisiin. Tähän slaavilaiseen kulttuuriin kuuluu lähellä oleminen ja koskettaminen. Henkilökohtainen tila tuntuu olevan paljon pienempi kuin esimerkiksi Suomessa. Ei oikein tavallinen keskustelukaan tunnu miltään, jos ei toista saa keskustelun lomassa koskea välillä edes käsivarteen.
Kaksi metriä jonossa
Kroatiassa on hienosti merkattu mm. kaupoissa, postissa, pankissa ja apteekissa lattiaan jonottajille turvavälit. Kun normaalioloissa kahden metrin matkalle mahtuu melkein kymmenen ihmistä, niin kyllä on vaikeaa yrittää säilyttää omaa paikkaansa jonossa kahden metrin turvavälillä.
Unkarilainen pastorikollegani totesi kerran, että itäeurooppalainen jonotustyyli on ihan vertaansa vailla. Jonon täytyy ensinnäkin olla todella tiivis. Ja kuitenkin joku tulee aina seisoskelemaan jonon viereen. Sitten kuin huomaamatta tämä kaveri laittaa ensin pikkusormensa jonoon sisään, sitten vähitellen menee koko käsivarsi ja lopulta – hupsista vaan – kaveri on jo sukeltanut sisälle jonoon.
Oman paikan säilyttämiseksi jonossa täytyy suomalaisena antaa periksi henkilökohtaisesta tilasta ja vähän myös yksityisyydestä. Esimerkiksi apteekissa jonottaessa seuraava asiakas hengittää niskaan ja voi helposti lukea tiskiltä reseptisi, katsoa sisälle lompakkoosi ja kuulla sairaskertomuksesi. No toisaalta, mitäs tuo haittaa, täällä olen oppinut, ettei salaisuuksia muutenkaan ole olemassa. Tai jos on, niin ne ovat julkisia.
Lapset ja kaksi metriä
Kolmevuotias tyttäremme on välillä mukana, kun toimitan asioita seurakuntalaisten koteihin. Häntä olen ohjeistanut jo autossa, että ei mennä sisälle ja keneenkään ei saa koskea. Sitten on tietysti pitänyt vastata vielä sataan takapenkiltä kuuluvaan miksi-kysymykseen ja selvittää koronasääntöjä. Joskus näillä koti(piha)käynneillä tulee lisäkysymyksiä, kuten: Saako tähän leluun koskea? Saako mennä lapsen huoneeseen, jos käy vain nopeasti? Koska se korona menee ohi, että saa mennä?
Leikkipuistot ovat myös auenneet, ja niihin mentäessä valmistaudutaan myös keskustelulla. Ja sitten tulee sata tarkentavaa kysymystä: Saako tuohon lapseen koskea? Entä tuohon? Onko tuo lapsi liian lähellä minua? Saako nyt koskea?
Onneksi kysymykset tulevat toisille lapsille ja erityisesti toisille vanhemmille vieraalla kielellä.
Jumala ja kaksi metriä
“Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” Apt. 17:27-28
Jumala ei pidä etäisyyttä. Ei pidetä mekään Häneen!