Kroatiasta ikuisuuteen
Saan puhelun pitkäperjantaina kylältä, jossa sijaitsee toinen Kutinan kappeliseurakunnista. Kuulen naisen äänen: “Aviomieheni on kuollut. Olisiko teidän mahdollista haudata hänet toisena pääsiäispäivänä?” Sovimme hautajaiset toiselle pääsiäispäivälle eli neljän päivän päähän. Tämä tuntuu vainajan puolisoa harmittavan: “Menee niin pitkälle tuo hautaaminen näiden pyhien vuoksi.” No, häntä lohduttaa ajatus, että siskonkin miehelle kävi samalla tavalla.
Tällä laidalla Eurooppaa hautajaiset pyritään järjestämään heti seuraavana päivänä tai viimeistään sitä seuraavana. Välillä tuntuu, että kaikki menee niin nopeasti ohi, ettei siinä oikein ehdi omaiset mukaan – siis tunnelmaan. Paikan päälle kyllä ehditään, vaikka toiselta mantereelta. Yhtä tällaista suoritusta todistin taannoin. Kanadassa asuvat työikäiset omaiset saivat tiedon yllättävästä kuolemasta ja jo seuraavana päivänä he olivat Kroatiassa.
Toisaalta ymmärrän myös hautajaisten järjestämisen kiireen. Kylissä kuoleman kohdatessa kotona vainaja jää yleensä hautajaisiin asti kotiinsa, missä häntä voidaan vielä käydä tervehtimässä. Ja joka tapauksessa surutalosta, varsinkin pienemmillä paikkakunnilla, muodostuu seurustelupaikka hautajaisiin asti. Ihmiset tulevat tuomaan surunvalittelunsa, mutta myös pitämään seuraa surutalossa oleville.
Välillä mietityttää omaisten jaksaminen. Slaavilaisessa kulttuurissa ei vierasta oteta vastaan vain lämpimällä kädenpuristuksella ja kupilla kahvia. Ei, ei, kyllä sitä pitää olla monenlaista tarjottavaa – tällaisessakin tilanteessa! Ja sitten seurustelut jatkuvat välillä aamutunneille asti. Pastorina yritän ajoittaa käyntini surutalossa ennen iltaa. Se on jotenkin otollisempi aika hiljentymiselle Sanan ja rukouksen ääreen. Joskus kun on sattunut menemään pidemmälle tuo vierailu, niin silloin ei ole enää hiljennytty vaan joku omaisista on hiljentänyt.
Hautajaiset ovat evankeliumille valtava mahdollisuus
Hautajaiset ovat myös yksi pätevimmistä syistä perua ihan mitä tahansa – yleensä jäädä pois töistä – ja kaikki ymmärtävät. Tätä veruketta sitten käytetäänkin. Minulla on yksi hyvänpäiväntuttu, joka on omien laskujeni mukaan haudannut vähintään pikkubussillisen isovanhempia. Enää en kehtaa kysyä, että oliko vainaja äidin vai isän puolelta.
Hautajaisiin myös osallistuu paljon enemmän väkeä kuin Suomessa. Kaikki hautajaisvieraat eivät ole ehkä ikinä vainajaa tavanneetkaan. Hautausmaalla oli toisena pääsiäispäivänäkin satoja ihmisiä. Tämä on jotenkin paljon kollektiivisempi tapahtuma kuin meillä Suomessa. Pastorin näkökulmasta nämä ovat valtavia mahdollisuuksia tavoittaa ihmisiä evankeliumilla.
Sitten lopussa seuraa aina se mitä itse ihmettelen. Jos minua ei ole pyydetty kutsumaan, niin sitten sen tekee yleensä joku perheestä tai hautausmaan työntekijöistä: “Tervetuloa kaikki muistotilaisuuteen!” Tässä kohtaa varmaan monen suomalaisen emännän tai isännän sydän jättäisi lyömättä jonkun kerran. Joskus alussa kysyinkin, että miten ne saattavat kaikki sadat ihmiset kutsua muistotilaisuuteen, joka täällä muuten on kolmen ruokalajin lounas. Joku minulle silloin sanoi, että kyllä jokainen tietää kuka on oikeasti kutsuttu. Siellä omaiset nykivät hihoista tai antavat muita merkkejä heille jotka ovat “oikeasti kutsuttuja”. No, sitten päästään muistotilaisuuteen, joka järjestetään kylän talolla (vastaisi suomessa ehkä seurojen taloa), niin pitkien pöytien ääreen on kerääntynyt ainakin sata ihmistä! Ja tämä on ihan tavallista. Näin sen kuuluu mennä.
Toinen pääsiäispäivä oli oikein hyvä päivä hautajaisille. Ei vain siksi, että aurinko paistoi ja lämpöä riitti noin kahteenkymppiin. Vaan siksi, että siinä oli helppo elää todeksi pääsiäisen tapahtumat ja sanoma pitkäperjantaista ylösnousemuksen sunnuntaihin: “Kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan Kristus on pyhittänyt meidänkin hautamme lepopaikaksi. Me voimme kuulla Jeesuksen sanovan: veljemme ei ole kuollut, vaan hän nukkuu! Ja meidän kristillisen toivomme mukaan hän nukkuu vanhurskaan sielun rauhassa ja herää iankaikkiseen päivään, iankaikkiseen rauhaan ja iankaikkiseen iloon.”
