Paasto vieköön turhat tykyt pois
”Paasto on aikaa pysähtyä ja huomata, millaista tykkyä on kertynyt ja tarttunut meihin... Joskus vasta tykyn paino ja katkeilevat oksat paljastavat, että olemme eläneet liian kauan väärällä tavalla: liian yksin, liian vaativasti, liian kiinni omassa hallinnassamme. Silloin tykky voi olla siunaus”, Sirpa Rissanen kirjoittaa. Kuva: Annaleena Pakkanen.
Tänä talvena olen usein huomannut selittäväni ulkosuomalaisnuorellemme suomalaisia sanoja, sanontoja ja tapoja. Hän on ensimmäistä kertaa elämässään töissä Suomessa tämän talvikauden ajan. Hän on kasvanut ulkomailla, ja suomi on hänelle toinen tai kolmas kieli. Hän käyttää tietenkin ChatGPT:tä mutta on aina ollut luonteeltaan kyselijä eikä tyydy nopeisiin vastauksiin.
Kun ensimmäiset tykkylumet ilmestyivät Lappiin tänä talvena, hän mietti, miten selittää ranskankielisille turisteille tykkypuut ja tykkylumen. Sana ja ilmiö olivat uusia hänelle itselleenkin. Itsekin tekoälyilin ja pohdin, mitä muuta merkitystä tykky-sanalla kenties on.
Monenlaista tykkyä
Tykky on erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa käytetty vanha suomalainen murresana. Ennen kuin sana tykkylumi vakiintui yleiskieleen, murteissa sanottiin yksinkertaisesti: tykkyä on paljon, tuli tykky, sumu teki aitaan tykyn. Lumesta puhuttaessa tykkylumi on raskasta, märkää ja tarttuvaa lunta. Se kertyy puiden oksille, sähkölinjoihin ja muihin rakenteisiin. Se syntyy nolla-asteen tuntumassa, sumussa tai kosteassa ilmassa, kun lunta tai alijäähtynyttä sumua kertyy pitkään samaan paikkaan.
Alun perin tykky ei kuitenkaan tarkoittanut vain lunta. Sana viittasi yleisemmin paksuun, raskaaseen, kiinni tarttuvaan kertymään, joka kasaantuu pikkuhiljaa kerroksiksi ja alkaa painaa. Sanaa käytettiin esimerkiksi tervan tai pihkan kertymästä: Pihkainen tykky oli puun kyljessä – tai likakerroksesta tai kömpelöstä, raskaasta ihmisestä: mies oli ihan tykkynä eikä liikkunut joutuisasti.
Tykky hengellisenä kielikuvana
Pohjoisen herännäisyyden ja lestadiolaisuuden keskuudessa käytettiin paljon luontoon liittyviä vertauskuvia ihmisen sisäisestä tilasta. Tykky oli yksi niistä, se kuvasi synnin tai hengellisen raskauden painoa: “Synnin tykky painaa ihmisen mielen niin ettei oksa kanna.” Tässä kielikuvassa ihminen on puu, synti ja huolet tykky ja katkeava oksa on murtuva ihminen.
Luminen metsä näyttää rauhalliselta, mutta oksat kantavat raskasta kuormaa. Tykyn tarkoitus ei ole tappaa metsää vaan koetella sitä. Heikko oksa katkeaa – vahva taipuu ja jää eloon. Harventuminen antaa tilaa uusille taimille. Pohjoisessa Suomessa on sanonta: “Usko, joka ei kestä tykkyä, ei kestä kevättäkään”. Raamattu sanoo (1. Piet. 1:7): Koeteltu usko on kalliimpi kuin kulta.
Tykky paljastaa, mikä on syvään juurtunutta ja mikä vain pinnallista. Kysehän ei lopulta ole siitä, kuinka paljon jaksamme kantaa, vaan siitä, mihin olemme juurtuneet. Kun kuorma käy raskaaksi, emme katkea. Jos juuremme ovat Kristuksessa, taivumme kuin tykkypuu ja jäämme Jumalan armon varaan.
Kun tykky on metsän yllä, on Jumalan rauha lähellä
Raamatussa ei puhuta tykkylumesta, mutta Paavali kirjoittaa: ” Me olemme kaikin tavoin ahtaalla, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hylätyt, maahan painetut, mutta emme tuhotut.” (2. Kor. 4:8–9)
Vaikka ulkoiset olosuhteet ovat raskaat, Jumalan läsnäolo kantaa. Koettelemukset eivät todista Jumalan poissaoloa, vaan hänen läsnäoloaan heikkoudessa. Toinen kielikuva liittää tykyn hiljaisuuteen ja Jumalan läheisyyteen. Muistan kuulleeni sanotun: ” Kun tykky on metsän yllä, on Jumalan rauha lähellä.”
Paasto ja tykky
Paastonaika sopii mielestäni erityisen hyvin tykky-kuvaan. Paasto on aikaa pysähtyä ja huomata, millaista tykkyä on kertynyt ja tarttunut meihin. Elämän raskaat asiat voivat kertyä pieninä huolina, velvollisuuksina, pettymyksinä, ristiriitoina, traumoina tai sanomattomina sanoina. Joskus vasta tykyn paino ja katkeilevat oksat paljastavat, että olemme eläneet liian kauan väärällä tavalla: liian yksin, liian vaativasti, liian kiinni omassa hallinnassamme. Silloin tykky voi olla siunaus.
Raamatun Israelissa vaatteiden repäisy julkisesti oli katumuksen, sisäisen tuskan ja voimattomuuden merkki. Joskus vaatteiden repiminen liittyi parannukseen. Profeetta Joel (2:13) sanoo: ”Repikää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne, ja palatkaa Herran, teidän Jumalanne, luo.”Meitä kutsutaan sisäiseen parannukseen ja hengelliseen nöyrtymiseen.
Paaston ytimessä ei ole luopumisen tekniikka vaan suunta: kuormien kanssa Jeesuksen luo. Paaston aikana on hyvä kysyä itseltään, mitä kannan, vaikka minun ei tarvitsisi. Onko paasto omalla kohdalla kenties luopumista jostain, mikä vie sydämen (some, kiire, työ). Jotain konkreettista, kuten yksi ateria vähemmän tai vähemmän riitelyä. Tai voinko paastota valittamisesta, kateudesta tai itseni vähättelystä tai kehumisesta.
Luonnossa tykyn pudottaa kevätaurinko. Hengellisesti tykky putoaa vasta, kun suostumme olemaan heikkoja ja uskallamme ottaa vastaan sen, mitä emme voi ansaita. ” Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9)
Herra, paaston hiljaisuudessa opeta meitä repimään rikki sydämemme. Meillä kaikilla on omat kuormamme ja taakkamme – kenellä enemmän, kenellä vähemmän – ja ne painavat. Anna meidän taipua nöyryyteen ja myöntää, että yksin me kaadumme ja katkeamme. Auta meitä luopumaan kovuudesta ja ylpeydestä. Ravista pois se tykky, mitä on kertynyt. Puhu meille tämän paaston aikana. Amen.