Kodin mallia lapsuudenkodista ja Jumalan antamin eväin

Eteläseinustalle piirsimme sisareni kanssa hyppyruudut. Kengänjäljet painuivat lumesta paljastuneeseen maahan, joka tuoksui. Olimme kymmenlapsisen perheen nuorimpia. Tuvan avoimesta ikkunasta kuului väkevä virrenveisuu, saarnat ja rukoukset.

Ruudut olivat ristinmuotoiset. Kaiken kuulemamme olimme vahvistaneet ainaiseksi sydämeen hyppäämällä ristinmuotoisia ruutuja. Rinteessä seisoi isän rakentama leikkimökki, pienoismalli kodistamme. Terassin kaiteet ja pyykkinarut muistuttivat leikkimökin siivouspäivästä.

Nukeilla leikin 12-vuotiaaksi. Oli tärkeää samaistua siihen, miltä nukesta tuntuu, jos se viedään ulos liian vähäpukeisena tai riiputetaan sitä kädestä. Kaikkeen eläydyttiin huolella.

Lapset paljastavat vanhempansa. Opetetaanko myötäeläminen? Miltä toisesta tuntuu? Miten saa olla kotona, entä koulussa, maailmalla? Onko toinen ihminen aina yhtä arvokas? Opitaanko tilannetajua?

Jeesuksen askeleissa kaikuvat sanat: Rakastakaa! Kunnioittakaa! Samat lauseet löytyvät Jumalan kymmenestä käskystä Mooseksen kirjassa. Mutta miksi noin vaikea kehotus? On vaikeata rakastaa. Ja kuitenkin äidin ja isän puheesta ja katseesta toisilleen alkaa lapsen mielessä hahmottua rakkauden salaisuus.

Sitoutuminen elämän ajaksi ei ole muodissa

Kultainen Aapinen vahvisti ja jatkoi oman kodin arvomaailmaa. Käsitys isänmaasta nousi ajatuksesta, että koti on pieni mutta tärkein solu Suomen jälleenrakentamisessa. Että meidän kaikkien täytyy rakentaa. Ja vielä enemmän: meidän täytyy jättää malli seuraavalle sukupolvelle hyvästä ja oikeasta elämästä. Kirjoitin nuorena päiväkirjaan: “Joskus ihminen tarvitsee siipiä, silloin, kun maa on likaista astua.”

Kasvun vuosina kertyi pohdittavaa. Sellaiset tärkeät sanat kuin koti, kutsumus, kunnioitus, kiitollisuus, kohtuus, kauneus, kuri, totuus, pyhyys korvattiin sanoilla kehitys, kiire, kulutus, kuuluisuus, kuolemattomuus, kateus, ahneus, hajottaminen, valhe, arki, osaajat, itse asiassa, elikkä, juurikin.

Onko pienillä valinnoilla enää merkitystä? Rattaat vievät vain eteen päin, uuteen hurmaavaan. Täytämme laput, anomme oikeudet, eikä kukaan tiedä tarvitaanko meitä enää.

Yhä harvempi tyttö leikkii nukeilla kotia ja huolehtimista. Aikuiset eivät pysähdy lapsen leikin äärelle. Aviopari tekee pesäeroa kriisin keskellä. Rakastanko tuota toista? Onko ehdotonta tunnetta siitä, että Jumala on antanut meidät toisillemme. Sitoutuminen elämän ajaksi on pois muodista.

Yksi upeimpia Jumalan luomistöitä on perhe

Nuoruus eletään nuorena. Kun sinusta tulee isä tai äiti, olet sitä lopun elämääsi. Tehtävä on auennut. Onko lapsi Jumalan lahja vai hankinta tai päätös? Kukaan meistä ei ainakaan vahinko halua olla.

Hyvä suhde äidin ja isän välillä on tärkein kasvattaja. Se luo kuvan lapselle, että on ihanne, on rakkaus ja salaperäisyys. Nuo kaksi viihtyvät yhdessä, he hakevat omaa yhteistä aikaa ja puhuvat hymyillen. Yksi upeimpia Jumalan luomistöitä on perhe. Mutta valitettavan vaikea haaste on osata olla siinä oikein.

Monesti aliarvioimme lapsen viisauden ja arkijärjen. Hössötämme. Luulemme, ja luulo on tiedon vastakohta. Paha on tässä ajassa puhua perheestä Jumalan suurena luomisihmeenä. On kyse asiasta, jossa on uskottava, että elämä on enemmän kuin minkä silmillä näemme. Että on näkymättömät siivet ja juuret. Molemmat Raamatun sanassa kirjoitettuna.

Jos mielikuva ihmisestä Jumalan kuvana ja luomistekona hämärtyy, ja jos sydämestä ja opetuksesta häviää, että lapset ovat Jumalan lahja, muodostuu perheestä peli. Siirrellään nappuloita, eikä välttämättä pysähdytä. Olemme lyhytjännitteisiä, kireitä. Mitä ihanteita elämästä me pystymme välittämään?

Jos lapsi ymmärtää, että äiti on isälle maailman kaunein, ja että äiti kunnioittaa isää, kasvaa lapselle kuva itsestään maailman ihanimpana lapsena vanhemmilleen. Vanhemmilla on elämä, jossa ei ripustauduta lapseen, vaan lapsi saa elää turvallisen pitkän lapsuuden. Vie omaan perheeseensä saadun kuvan.

Perhettämme siunattiin kolmella, ihanalla tyttärellä. Kun nuo kolme olivat samoihin aikoihin varhaisnuoria ja nuoria, ajattelin ja sanoinkin heille myöhemmin, että oli pari vuotta aikaa, jolloin lapsista ei ollut mitään iloa.

Terästäydyimme. Sanoimme, että kotona saatte huutaa, kyseenalaistaa, arvostella vanhempianne… Mutta koulussa olette kunnolla. Se on väärä paikka alkaa vaatimaan enemmän kuin mitä ryhmässä on mahdollista. Keskitytte kuuntelemaan ja annatte työrauhan. Ne vuodet kestettyämme, saamme edelleen kymmenkertaisesti iloa elämäämme.

Herra, armahda meitä harhaluulossamme!

Olen havainnut useissa avioliitoissa vaiheen, jolloin alkaa puolisossaan nähdä vain huonoja puolia. Ja jos siinä vaiheessa haksahtaa uuteen ihastukseen, huomaa, että haki itsensä kaltaista ihmistä, vaikka oli aikanaan rakastunut vastakohtaan. Unohtaa, että vastakohtaisuudesta oli syntynyt mielenkiintoisia lapsia.

Jos kadottaa puheyhteyden omaan, niin ymmärtäjiä, ottavia sylejä löytyy nopeasti. Kuvitelmia, että he tarjoavat kurimukseen taivaan arjen. Mutta jos omassa liitossaan kaipaa kohtaamista, keskustelua, on varmaa, että oma rakas rasittava aviopuoliso kaipaa sitä myös. On kysymys siitä, kumpi uskaltaa koskettaa toisen yksinäisyyttä. Herra armahda meitä harhaluulossamme!

Jeesuksen sanoin: Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Ja joka minua seuraa, hän kadottaa elämänsä. Mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.

Leena Valkeus

Teksti on julkaistu Lähde-lehdessä 2/2019. Kirjoittaja on taidekasvattaja FM, kuvataiteen tuntiopettaja ja Iiroon pienen luomutilan emäntä. Hän kuuluu Soinin kirkkovaltuustoon ja tukee lähetystyötä eri kanavien kautta. Sansaan hän tutustui jo nuorena lapsuudenkodissaan Juvalla. Isänsä Toivo Kososen kuoltua 90-luvulla tytär koki tehtäväkseen jatkaa hänen perintöään medialähetystyössä.