Vuorotteluvapaalla Etelä-Karjalan lähetyspitäjässä
Unenpöpperöinen mies kömpii sängystä ja etsii selvästi jotain. Missä se on? Jätän tiskin sikseen ja ryhdyn miettimään, mitä se voisi tarkoittaa tällä kertaa. Alzheimeria sairastavalla 95-vuotiaalla mieheni enolla on selvästi hätä. Asia selviää. Muistan, että enon kello on viety patterin vaihtoon. Kun saan tämän selitettyä, ja myös kysyjän veli vahvistaa, niin hätä helpottaa. Toistamme vielä monta kertaa: “Kello on tallella, eikä ole hävinnyt mihinkään.” Kun ei muista, niin asia on uusi minuutin päästä.
Emännän arvostus kasvaa
Tässä talosta on oman väen lisäksi pidetty evakoita, lähdetty itse evakkoon, majoitettu kirkon rakentajia ja kunnan sihteerejä. Siinä sivussa emäntä on hoitanut lehmät ja saattohoitanut sukulaisia. Ompeluseura on kokoontunut tuvassa. Piirakat ja leivät on leivottu joka viikko. Vanha emäntä kuoli viime kesänä.
Uusi arkeni on säännöllistä. Ateriarytmi, saunapäivät, ulkoilu ja siinä sivussa vanhuksen hoito. Olen vasta raottanut leivänteon saloja. Sain jo ohjeita: leivän teko kestää puolitoista päivää, taikinan vaivaaminen ja uunin lämmitys, arinan pesu ja niin edelleen. Saan kyllä harjoitella kauan…
Lähetyspiirien slogan: “Mummoni on Parikkalasta”
Mieheni mummo on, minun ei. Mutta saan olla siunattu Parikkalan Saarella. Suomen kirkon lähetystyö nojaa vahvoihin juuriin yhä edelleen. Pääsen lähteille. Vuorotteluvapaalla saan tutustua paikallisen seurakunnan toimintaan.
Parikkala on voimakas lähetyspitäjä. Edelleen täällä on 14 lähetyspiiriä, mikä on aika lailla ennätys. Medialähetystyö on myös mukana, vaikka sillä ei omaa piiriä olekaan, ainakaan vielä. Parikkalan kirkkoherra Marja-Liisa Malmi kokoaa syntymäpäiväkeräyksen puoliksi Sansalle ja puoleksi Oronmyllylle. Ja saan osallistua Orpokotijuhlien lähetysseuroihin ja lastenohjelmaan.
Lähetys ei sydämestä haihdu vuorotteluvapaallakaan, ja opettelevan emännän kuulumisia saatte kuulla jatkossakin. Töihin palailen sitten lokakuussa.