Luopumisen tuskaa

Vanhempieni omakotitalo, minun lapsuuden- ja nuoruudenkotini, myytiin kesällä. Vanhempani muuttivat pienempään asuntoon ja toiseen kaupunkiin. Loman alkajaisiksi menin auttamaan talon tyhjentämisessä ja muuttotavaroiden pakkaamisessa. Paikka on ollut vanhemmillani yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ja se on ollut perheemme tukikohta senkin jälkeen, kun me aikuiset lapset olemme muuttaneet pois kotoa. Talossa ovat olleet säilössä niin lapsuuden lelut ja kirjat kuin oman aikuiselämän käänteissä “väliaikaista säilytyspaikkaa” tarvinneet huonekalut ja tavarat. Pakattavaa, kierrätettävää ja poisheitettävää siis riitti…

Aikamatkailua

Tein viikossa kolmenkymmenen vuoden aikamatkan; kaapeista, laatikoista ja autotallin perältä vastaan tuli pikku-Erjan mekkoja ja nukkeja, isän- ja äitienpäiväkortteja sekä muita hengentuotoksia, koulukirjoja ja ainevihkoja, erilaisiin harrastuksiin liittyvää välineistöä ja kaikenlaista tilpehööriä.

Jokainen tavara ja asia herätti muistoja; miten lapsena rakastin piirrellä loputtomasti, ja tuokin nukke on siltä ja siltä matkalta, tässä peliasussa tuli pelattua satoja koripallopelejä. Ja entäs sitten ekaluokkalaisen Erjan ainekirjoitukset, mikä mielikuvitus! Viikon aikana omasta elämästä vilahteli muistoja ja mielikuvia kuin filmillä − mitä kaikkea elämä onkaan sisältänyt. Tunsin vuorotellen hilpeyttä, myötätuntoa, kaipausta, ylpeyttä ja surua. Ja mihin nämä kaikki omaan elämään liittyvät asiat nyt pitäisi laittaa?

Mietin myös sitä, miten paikkoihin ja tavaraan kiintyy. Tunnen lapsuudenkotini paikat ja maisemat kuin omat taskuni. Viikon aikana tuli itkettyä useamman kerran, kun jätin jäähyväisiä tutuille reiteille ja näkymille. Vaikka itse paikat eivät häviä mihinkään, minulle ne eivät enää ole sama asia, kun siellä ei ole “meidän taloa”. Luopumisen tuska tuntui riipaisevana tunteena rinnassa.

Muistojen merkitys

Omia tavaroita ja elämää läpikäydessäni mieleeni tulivat pakolaiset ja turvanpaikanhakijat. Miten he ovatkaan joutuneet jättämään kotinsa ja heille rakkaat, muistoja ja tunnearvoa täynnä olevat tavarat ja paikat? Ei ole ollut aikaa käydä tavaroita tai muistoja läpi, jättää jäähyväisiä ja tehdä surutyötä luopumisesta. Äkillisessä kriisissä matkaan on pitänyt lähteä heti ja kaikki on pitänyt vain jättää. Harkitumminkin lähtiessä mukaan voi ottaa vain rajallisen määrän tavaraa. Omaa luopumistyötäni tehdessäni koin syvää myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, jotka joutuvat jättämään kotinsa paetakseen tai menettävät sen esimerkiksi luonnonkatastrofissa.

Tavaroihin kiintymistä voidaan pitää pinnallisena asiana, varsinkin tänä päivänä, kun konmaritus on suurimpia trendejä. Ja varmasti kaikenlaista tavaraa kertyykin ihan turhaan. Mutta usein meille tärkeissä tavaroissa ei ole kyse vain “tavarasta”, vaan ihmisistä, tilanteista ja muistoista, jotka liittyvät kyseiseen tavaraan. Samoin lapsuuden maisemat liittyvät johonkin tuttuun ja turvalliseen, konkreettinen näköhavainto on yhdistynyt kaikkeen siinä maisemassa koettuun.

Uskon myös, että Herramme Jeesus ymmärtää meitä kokiessamme luopumisen tuskaa, oli sitten kyse meille tärkeästä paikasta tai tavarasta. Vaikka Hän sanookin, että meidän ei tulisi koota aarteita tai rikkauksia (taloja tai tavaraa) maan päälle vaan Taivaaseen, Hän myös tietää, että meillä on tarve kuulua johonkin, olla kiinnittynyt johonkin. Ja että muistot kaikesta koetusta ovat meille tärkeitä. Siksi minullakin istuu kaksi vanhaa pikkunallea sohvan selkänojalla, muistuttamassa lapsuudenkodista, paikasta, joka on ollut minulle merkityksellinen.