Vastakohtien Intia yllättää elävyydellään
TWR-Intian järjestämään kuuntelijatapaamiseen Jharkhandin osalvaltion Simdegan kylässä osallistui runsaslukuisesti kuuntelijoita. Kuva: Helmi Mikkola.
Olin todella innostunut kuullessani, että pääsen helmikuussa työmatkalle Intiaan Sansan kansainvälisen kumppanuustoiminnan johtajan Timo Reuhkalan seurassa. Olin kuullut Intiasta paljon. Olin katsonut dokumentteja ja elokuvia sekä lukenut lehtiartikkeleita ja jopa antropologisia tieteellisiä artikkeleita.
Kaikki tiedonjyvät päässäni valmistauduin matkaan. Jännitin etukäteen, mutta perille päästyäni jännitys katosi. Jäljelle jäi innostus.
Ulkopuolelta hankittu tieto ei voi kattaa kaikkea sitä, mitä Intia on. Maa on täynnä köyhyyttä ja rikkautta, iloa ja surua, kauneutta ja rumuutta. Synkkiä tilastoja lukiessa ei näe intialaisten ystävällisyyttä, sydämellisyyttä ja huumorintajua. Kaikki nämä ovat osa Intiaa.
Tasa-arvon eteen vielä työtä
Matka alkoi Chennaista, jossa tutustuin UELCI:n (United Evangelical Lutheran Churches in India) tiloihin ja toimintaan. Chennai – entinen Madras – on lähes 11 miljoonan asukkaan metropoli Bengalinlahden rannalla. Sinne muuttaa ihmisiä töiden ja koulutusmahdollisuuksien perässä.
Chennaissa keskustelimme paljon siitä, mikä on Intian luterilaisten kirkkojen tilanne ja mitä ne tarvitsevat. Mieleenpainuvin oli keskustelu UELCI:n naistyötä tekevän Ranjita Christien kanssa.
Hän järjestää työkseen esimerkiksi koulutuksia, joissa miehiä ja naisia opetetaan tunnistamaan sukupuolten välistä epätasa-arvoa ja väkivallan muotoja. Osallistujille annetaan keinoja puuttua näihin epäkohtiin.
Ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi luterilaisessa kirkossa jo yli 25 vuotta sitten. UELCI:n kahdestatoista jäsenkirkosta jo yhdessätoista on naispappeja. Toisaalta kirkkojen sisällä naisten etenemiselle on edelleen lasikattoja.
Eräässä tilaisuudessa naiset olivat rohkeasti tuoneet ongelmaa esille. Reaktiot olivat kahdenlaisia. Toisaalta naisia oli ymmärretty ja tuettu. Toisaalta joitakin oli jopa rangaistu esiintulosta. Naisten asema Intian luterilaisissa kirkoissa on parantunut vuosien varrella, mutta todellisen tasa-arvon eteen on vielä tehtävä työtä.
Kuuntelijatapaaminen Simdegan kylässä
Matkan toinen etappi oli Jharkhandin osavaltion pääkaupunki Ranchi Pohjois-Intiassa. Lentokoneessa Ranchiin vieressäni istui Intian armeijan lääkäri, joka ihmetteli, mikä Ranchissa saattaisi kiinnostaa ulkomaalaisia.
Kuitenkin Ranchi oli minulle valtavan mielenkiintoinen kokemus. Se ei ole valtava metropoli kuten Chennai tai Delhi, mutta ehkä juuri siksi Ranchi tuntui kaupunkina helpommin lähestyttävältä. Kaupungissa on vajaa 1,5 miljoonaa asukasta.
Ranchista käsin kävimme kolmen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevassa Simdegan kylässä, jossa TWR-Intia (Trans World Radio) oli järjestänyt kuuntelijatapaamisen alueen vähemmistökielillä lähetettävien ohjelmien kuuntelijoille.
Kharian-, mundarin- ja kurukhinkielisten ohjelmien kuuntelijat jakoivat tapaamisessa, mitä kristilliset radio-ohjelmat merkitsivät heille. Eräs nainen kertoi, kuinka omalla kielellä lähetettävä ohjelma oli koskettanut häntä suoraan sydämeen, kun hän oli yksinäinen miehensä kuoleman jälkeen. Hän toivoi, että ohjelmat ovat avuksi jopa kurukhin kielen säilymiselle, koska nuoretkin voivat kuulla radiosta omaa äidinkieltään.
Ahkerointia maaseudulla
Kuuntelijoiden ilo ja kiitollisuus välittyi, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Eräs nainen tuli luokseni ja halasi minua sydämellisesti. Hän osasi vain muutaman sanan englantia, mutta tunne välittyi siitä huolimatta.
Näille kuuntelijoille oli tärkeää, että heidän elämänsä ja kokemuksensa otetaan huomioon. Heidän kielensä ja kulttuurinsa on Intiassa marginaalissa, mutta tässä tapaamisessa he saivat olla keskipisteessä. Tapaamisessa oli meidän ulkomaalaisten vieraiden lisäksi mukana kaksi piispaa ja alussa jopa lyhyen aikaa eräs Jharkhandin parlamentin jäsen.
Matkalla Simdegaan näin välähdyksen Intian maaseudusta. Suomalaisen kaupunkilaisen silmiin se oli vieras maailma täynnä kuivia peltoja (olihan kuiva kausi) ja vaatimattomia kyliä. Joka puolella näkyi, kuinka ihmisten on ahkeroitava elantonsa eteen.
Tunnelma ei kuitenkaan ulkopuolisen silmiin vaikuttanut ankealta vaan ennemminkin toimeliaalta ja ahkeralta. Mieleeni painui maaseudun vilkas liikenne, kun ihmiset menivät ja tulivat. Koululaiset pyöräilivät kotiin, rekat kuljettivat tavaraa, kauppiaat myivät hedelmiä tien sivussa, työmiehet veivät rakennustarvikkeita ja moni kuljetti polkupyöränsä perässä polttopuita.
Näin erään moottoripyörän kyydissä yhdellä kertaa kolme matkustajaa ja neljä muovituolia. Intialaiset näyttivät siis menevän ja tekevän koko ajan jopa rauhallisessa maalaismaisemassa.
Intiassa on valtavasti nerokkuutta, kekseliäisyyttä, yritteliäisyyttä ja mahdollisuuksia, joita ei täysin hyödynnetä. Näin on tilanne varsinkin naisten, alakastisten ja kastittomien osalta. Toivoni on, että Intian kristityt voisivat olla etunenässä näyttämässä esimerkkiä, kuinka näillä intialaisen yhteiskunnan alimmille portaille jätetyillä ryhmillä voi olla valtavasti annettavaa koko maalle ja maailmalle.
Helmi Mikkola
Kirjoitus on julkaistu Lähde-lehdessä 2/2020.